Ex-onnellisten mainiot hahmot jättävät tyhjiön maanantai-iltoihin. Onneksi Johanna Vuoksenmaa teki sarjan niin, että se jätti myös pohdittavaa.

Voi surku! Maanantai-illoissa on taas tyhjiö, kun viikon paskimman päivän kohokohta, Ex-onnelliset, loppui. Onneksi käsikirjoittaja ja ohjaaja Johanna Vuoksenmaa osaa käsitellä aikuisuuden kiperiä kysymyksiä komiikan keinoin niin loistavasti, että katsojalle jäi sarjan loppumisen jälkeekin vielä pohdittavaa – ja opittavaa.

1. Eksän kanssa voi olla väleissä

Joskus elämässä voi käydä niinkin, että palaa eksän kanssa yhteen. Näin kävi sarjan Antille ja Reijalle. Kuvat: MTV3
Joskus elämässä voi käydä niinkin, että palaa eksän kanssa yhteen. Näin kävi sarjan Antille ja Reijalle. Kuvat: MTV3

Ystävinä ei voi erota ja niin edelleen. Tätähän monet psykologit meille jankkaavat.

No eivät Ex-onnellistenkaan eksät aina niin lämpimissä väleissä olleet. Mutta osa lähentyi, kun erosta oli kulunut hetki. Se antaa toivoa niille, jotka eivät ole mustavalkoisia ihmisiä. Joku hajurako on suurimmalle osalle tarpeellista, mutta se ei tarkoita sitä, että välien pitäisi katketa lopullisesti.

”Hyvä, että mikään ei ole tuntunut lopulliselta”, sarjan hahmo Reija (Anna-Leena Sipilä) kiteytti viimeisessä jaksossa.

Myös sarjan pahimman jahkaajan, sympaattisen Antin (Jarkko Pajusen), suusta kuului sanoja, joita jokaisen joko-tai-tyypin kannattaa punnita.

”Tykkään siitä, että ei tarvi olla sillai ehdoton – että asiat olisivat niin tai näin. Ne voi olla jotain siltä väliltä.”

Samaa sanoi Vuen Kaisa-äiti (Mervi Takalo) ihmisistä.

”Me ollaan kaikki jotain siltä väliltä.”

2. Ero ei ole maailmanloppu

Ei edes lapsiperheissä. Ei, vaikka se siltä voikin aluksi tuntua. Sarja muistutti meitä siitä, että epätoivoisetkin tunteet menevät ohi – tai muuttuvat.

Kalle ja Laura löysivät lopulta tavan olla hyvissä väleissä myös eron jälkeen.
Kalle ja Laura löysivät lopulta tavan olla hyvissä väleissä myös eron jälkeen.

Kalle (Mikko Nousiainen) ei tahtonut millään päästä elämässä eteenpäin, vaan oli vakuuttunut, että hänen ja Lauran (Miia Nuutilan) pitäisi olla aina yhdessä. Hän räpiköi aikansa, kunnes aikaa kului ja elämään tuli uusi ihminen.

Joskus tarvitsemme vain aikaa, että ymmärrämme, mikä itsellemme – mutta myös muille – on parhaaksi. Joskus taas joku uusi ihminen auttaa meitä päästämään irti – ja saa tajuamaan, että kenties joku toinen onkin sopivampi puoliso kuin se eksä.

3. Viisaus ei katso ikää

Pikkuvanha Viivi (Elsa Mämmelä) oli niin täynnä tunneälyä, että hänellä oli ratkaisu jokaisen aikuisen ongelmaan ennen kuin aikuinen itse edes tajusi, että on mitään ongelmaa.

Sukupuolineutraalin kasvatuksen saanut Vue (Elviira Lehtonen) oli taas niin sympaattinen ja söpö, että katsoja olisi halunnut kaapata hänet ruudun läpi syliinsä. Hänen tuskansa sai myös Kaisa-äidin tajuamaan, miten paljon hallaa fanaattisuus voi tehdä niin omalle mielelle kuin läheisillekin.

Nämä loistavasti käsikirjoitetut lapsihahmot muistuttavat meitä siitä, että viisaat – ja hauskimmat – sanat tulevat joskus yllättävien ihmisten suusta – eikä se todellakaan katso ikää.

Pahasta teiniangstista kärsivä Alvari (Jere Salminen) taas opetti sen, että joskus turhat sanat ovat – no, turhia.

4. Ihminen voi kehittyä

Arto löysi Suviannasta (Essi Hellén) elämänsä ensimmäisen tosiystävän.
Arto löysi Suviannasta (Essi Hellén) elämänsä ensimmäisen tosiystävän.

Se tuli selväksi, kun seurasi Arton (Pertti Sveholm, kuvassa) hahmon kehitystä. Jäärästä, itsekkäästä ja ennakkoluuloisestakin voi löytyä lämpöä ja rakkautta. Joskus se tosin vaatii sen, että joku toinen ihminen ensin avaa silmät ja saa sitten katsomaan maailmaa ja muita ihmisiä toisin.

Ex-onnellisten jaksot 4–12 ovat vielä katsottavissa Katsomossa.

On aika hemmetin vaikeaa rakastaa kroppaa, joka paisuu yhden syksyn aikana lähes seitsemän kiloa.

Kuten useimmat tuntemani naiset, olen ollut ulkonäkööni tyytymätön noin kahdeksanvuotiaasta. Nyt olen oppinut, etten saisi olla. Olisi trendikkäämpää syleillä näitä ainutkertaisia muotojani ja arvostaa sitä, mihin kehoni pystyy, ei sitä, miltä se näyttää.

Kanankakat. Siitä on kehopositiivisuus kaukana, kun yhden syksyn aikana lihoo lähes seitsemän kiloa. Yhtään ei tee mieli syleillä näitä entisten kurvien päälle kasvaneita uusia kurveja. Ne tarkoittavat, että saan kantaa taas läjän lempifarkkuja ja hintavia ulkovaatteita kirppiskeräykseen.

Paisuminen tuntui lisäksi epäreilulta. Syksyn ajan olin treenannut enemmän kuin ikinä, noin neljästi viikossa. En mässäillyt, mutta ehkä juoksukoulu kasvatti ruokahaluani samaan tahtiin kuin lähestyvät nelikymppiset hidastivat aineenvaihduntaani. (Vai hidastivatko sittenkään? Taas yksi asia, josta niillä mokomilla on kiistanalaisia näkemyksiä.)

Hetken sain kyllä uskoteltua itselleni, että lisäkilot ovat vain lihasmassaa. Ehkä viidesosa niistä onkin.

 

”Muinoin, kun vielä verhouduimme mammutinnahkoihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.”

Ironista on, että biologian puolesta voisin olla kehooni aika tyytyväinen. Muinoin, kun vielä verhouduimme mukavasti väljiin mammutinnahkoihin emmekä pillifarkkuihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.

Se jaksaa juosta kympin ja hiihtää kaksi. Se kyykkää neljä tuntia putkeen (suppilovahveroiden perässä, ei muuten), kiipeää leikkipuistossa hämähäkinverkon huipulle ja nostaa kymmeniä kiloja suorille käsille. Se on tehnyt lähes tyhjästä, synnyttänyt ja ruokkinut kolme uutta ihmistä. Loistokapine oikeastaan.

Saan kai silti vähän surra sitä, minkä olen menettänyt? Nimittäin luottamukseni siihen, että reippaasti liikkumalla ja fiksusti syömällä pysyn sen näköisenä kuin toivon.

”En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä, joten näillä mennään.”

Kun kehopositiivisuus tuntuu liian vaikealta, treenaan kehorealismia. En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä 3-4 kerrasta viikossa, joten näillä mennään. En ehkä enää koskaan mahdu siihen 38-kokoiseen ruusumekkoon, jossa muutama vuosi sitten juhlin veljeni häitä, mutta voin ostaa uuden ja yhtä kauniin, kokoa 42.

Ei kehoaan tarvitse joka päivä niin ylenpalttisesti rakastaa, mutta sen kanssa kannattaa tulla toimeen. Tämän minäkin yritän muistaa – myös sitten, kun (yllättävän pian) kroppani lakkaa olemasta biologinen loistokapine.

Kysely

Oletko tyytyväinen ulkomuotoosi?

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti