On aika jättää taakse se harhakuva, että ihmisen henkiset kyvyt riippuvat ulkoisista ominaisuuksista. Kuva: Shutterstock
On aika jättää taakse se harhakuva, että ihmisen henkiset kyvyt riippuvat ulkoisista ominaisuuksista. Kuva: Shutterstock

Miksi vallan, vallanhimon ja voimakkuuden hyväksyminen naisellisiksi ominaisuuksiksi on edelleen niin vaikeaa?

Jokainen vähänkin medioita seuraava tyyppi on viimeisten vuosien aikana tutustunut Miisa Rotola-Pukkilaan. Nimimerkillä mmiisas vloggaava ja bloggaava 22-vuotias puheviestijä on yksi Suomen nimekkäimmistä tubettajista. Hänen Youtube-kanavallaan on 327 000 seuraajaa. Instagramissa hänellä on yli 400 000 seuraajaa.

Vertailun vuoksi: räppäri Cheekillä on Instagramissa 285 000 seuraajaa ja jääkiekkolegenda Teemu Selänteellä 322 000 seuraajaa. Maamme johtavien poliitikkojen, varsin vaikutusvaltaisten thyyppien seuraajamäärät ovat kaikkiin näihin verrattuna piperrystä. Kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpolla on vähän yli 1300 seuraajaa ja Vihreiden puheenjohtajalla Ville Niinistöllä noin 9 300 seuraajaa.

Rotola-Pukkila vetää niin lujaa, että viime vuonna Kauppalehti nimesi hänet sadan vaikutusvaltaisimman suomalaisen joukkoon.

Todellista valtaa hänellä – niin kuin muillakin somevaikuttajilla – on ennen kaikkea mielipiteisiin. Se voima on todistettu myös tutkimuksissa.

Mutta. Rotola-Pukkilalla on pari ominaisuutta, joiden takia hänen vaikutusvaltansa on joillekin ihan käsittämätön asia: hän on pienikokoinen ja vielä kaiken lisäksi nainen.

Viime viikon lopulla julkaistussa Ylen jutussa toimittaja totesi, että Rotola-Pukkilan nimeäminen Kauppalehdessä Suomen vaikutusvaltaisimpien joukkoon on ”tavallaan paradoksaalista”. ”– – pienikokoiseen ja keijukaismaiseen Rotola-Pukkilaan kun on hyvin vaikea yhdistää sellaisia termejä kuten valta tai vallanhimoinen.”

Toteamus sai suuni loksahtamaan auki. Ensin nauratti, sitten kyrpi.

Elämmekö edelleen yhteiskunnassa, jossa ulkonäkö ja sukupuoli saavat epäilemään ihmisen pätevyyttä, vaikutusvaltaa ja muita henkisiä ominaisuuksia?

Edellinen kysymys on tietenkin retorinen. Totta kai elämme sellaisessa yhteiskunnassa – vaikka asian myöntäminen onkin ahdistavaa.

Rotola-Pukkilan haastattelu herätti hämmennystä ja ärtymystä myös Facebookin Ompeluseura-naisverkostossa. Ryhmän jäsenet kertoivat saaneensa itsekin kuulla ihmettelyä, miten pieni tyttö voi olla valtaapitävässä asemassa. Moni kertoi, että 160-senttisenä joutuu toistuvasti ärsyyntymään, kun ihmiset taputtelevat päälaelle eivätkä ota lähtökohtaisestikaan tosissaan.

Olen itsekin pienikokoinen nainen. Joku voisi jopa sanoa, että olen samalla tavalla keijukaismainen kuin Rotola-Pukkila. Tytöttely ja miesselittäminen ovat elämässäni läsnä lähes päivittäin.

Taitojani on vähätelty sen takia, kuka olen ja miltä näytän. Kerran eräs mieskollegani katsoi minua päästä varpaisiin ja päivitteli: ”En kyllä olisi uskonut, että osaat koodata! Et näytä tai vaikuta yhtään siltä.”

Olin järkyttynyt. Mikä ulkonäössäni viittasi siihen, etten osaisi?

Todennäköisesti ihan se, että näytän perinteisellä tavalla norminaiselta. Ja kuten toimittaja Anu Silferberg kiteytti rasittavimman naisihanteen loistavassa esseessään pari kuukautta sitten:

”Ihanteellisella naisella ei ole valtaa, kokemusta eikä voimaa.”

Tämä käsitys naisesta on ikivanha. Harmi kyllä stereotypia elää edelleen. Yhä on ihmisiä, jotka ajattelevat, etteivät naiset halua valtaa tai kykene olemaan voimakkaita. Vallanhimoa ei pidetä naisellisena ominaisuutena.

Väite on tietenkin humpuukia. Ja se naisille pitäisi myös muistaa kertoa – ihan tietoisesti.

Asiaan pitäisi kiinnittää huomiota jo naisten ollessa pieniä.

Tuoreen tutkimuksen mukaan isät suhtautuvat jo taaperoikäiseen lapseensa eri tavalla sen mukaan, onko tämä poika vai tyttö. Tyttöjen kanssa isät puhuvat tunteista, he auttavat näitä hanakammin. Isät kehuvat enemmän tyttöjen kehoa ja ulkonäköä kuin poikien.

Pojille sen sijaan puhutaan voimasta, huipulle pääsemisestä ja heitä kehotetaan olemaan parhaita.

Toki olisi tärkeää, että pojille puhuttaisiin enemmän tunteista. Nykyiset miesroolit eivät ole kovin ymmärtäväisiä erilaisille pojille.

Mutta on myös ehdottoman tärkeää muistuttaa tyttöjä siitä, että he ovat voimakkaita ja heillä on valtaa muuttaa maailmaa.

Vain sillä tavalla maailma alkaa ymmärtää, ettei keijukaismaisuus tarkoita voimattomuutta. Samalla kasvaa lisää ihania naisia, jotka ymmärtävät saman kuin esimerkiksi näyttelijä Elina Knihtilä:

– Keski-ikäisten ukkojen valtaan olisi jo aika puuttua. Sanon ihan suoraan, että me keski-ikäiset naiset osaisimme monta asiaa niin paljon paremmin kuin he, hän napautti taannoin Me Naisten haastattelussa.

Niinpä. Kun valta kiinnitetään vain yhdenlaiseen ulkonäköön ja sukupuoleen¸ siinä jää paljon voimavaroja käyttämättä.

Keski-ikäisten ukkojen valtaan olisi siis todellakin jo aika puuttua. Monet ihmiset haaraväliin ja ikään katsomatta osaavat hirveän monta asiaa paljon paremmin kuin he.

On aika hemmetin vaikeaa rakastaa kroppaa, joka paisuu yhden syksyn aikana lähes seitsemän kiloa.

Kuten useimmat tuntemani naiset, olen ollut ulkonäkööni tyytymätön noin kahdeksanvuotiaasta. Nyt olen oppinut, etten saisi olla. Olisi trendikkäämpää syleillä näitä ainutkertaisia muotojani ja arvostaa sitä, mihin kehoni pystyy, ei sitä, miltä se näyttää.

Kanankakat. Siitä on kehopositiivisuus kaukana, kun yhden syksyn aikana lihoo lähes seitsemän kiloa. Yhtään ei tee mieli syleillä näitä entisten kurvien päälle kasvaneita uusia kurveja. Ne tarkoittavat, että saan kantaa taas läjän lempifarkkuja ja hintavia ulkovaatteita kirppiskeräykseen.

Paisuminen tuntui lisäksi epäreilulta. Syksyn ajan olin treenannut enemmän kuin ikinä, noin neljästi viikossa. En mässäillyt, mutta ehkä juoksukoulu kasvatti ruokahaluani samaan tahtiin kuin lähestyvät nelikymppiset hidastivat aineenvaihduntaani. (Vai hidastivatko sittenkään? Taas yksi asia, josta niillä mokomilla on kiistanalaisia näkemyksiä.)

Hetken sain kyllä uskoteltua itselleni, että lisäkilot ovat vain lihasmassaa. Ehkä viidesosa niistä onkin.

 

”Muinoin, kun vielä verhouduimme mammutinnahkoihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.”

Ironista on, että biologian puolesta voisin olla kehooni aika tyytyväinen. Muinoin, kun vielä verhouduimme mukavasti väljiin mammutinnahkoihin emmekä pillifarkkuihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.

Se jaksaa juosta kympin ja hiihtää kaksi. Se kyykkää neljä tuntia putkeen (suppilovahveroiden perässä, ei muuten), kiipeää leikkipuistossa hämähäkinverkon huipulle ja nostaa kymmeniä kiloja suorille käsille. Se on tehnyt lähes tyhjästä, synnyttänyt ja ruokkinut kolme uutta ihmistä. Loistokapine oikeastaan.

Saan kai silti vähän surra sitä, minkä olen menettänyt? Nimittäin luottamukseni siihen, että reippaasti liikkumalla ja fiksusti syömällä pysyn sen näköisenä kuin toivon.

”En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä, joten näillä mennään.”

Kun kehopositiivisuus tuntuu liian vaikealta, treenaan kehorealismia. En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä 3-4 kerrasta viikossa, joten näillä mennään. En ehkä enää koskaan mahdu siihen 38-kokoiseen ruusumekkoon, jossa muutama vuosi sitten juhlin veljeni häitä, mutta voin ostaa uuden ja yhtä kauniin, kokoa 42.

Ei kehoaan tarvitse joka päivä niin ylenpalttisesti rakastaa, mutta sen kanssa kannattaa tulla toimeen. Tämän minäkin yritän muistaa – myös sitten, kun (yllättävän pian) kroppani lakkaa olemasta biologinen loistokapine.

Kysely

Oletko tyytyväinen ulkomuotoosi?

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti