Näyttelijä Ulla Virtanen odottaa tasa-arvoa. Kuva: Juha Salminen
Näyttelijä Ulla Virtanen odottaa tasa-arvoa. Kuva: Juha Salminen

Huumori ja komedia ovat myös keinoja käsitellä omaa maailmankuvaa, Ulla Virtanen kirjoittaa.

Komedia on naurettavan tärkeä asia. Nauru tuottaa hyvää oloa ja yhdistää ihmisiä. Huumorin kautta pohdimme ihmisyyttä. Nauraessa koemme tunteita laidasta laitaan ja samalla käsittelemme myös omaa maailmankuvaamme.

Olen improvisoija Improvisaatioteatteri VSOP:ssa. Improvisaatio on hieno laji. Siinä eletään todella hetkessä, kaikki keksitään tässä ja nyt. Olen vuosien varrella päässyt vierailemaan erilaisissa tilausesityksissä ympäri Suomea. Sen lisäksi, että saan tuottaa iloa muille, minulla on ollut kunnia päästä kurkkaamaan erilaisten porukoiden maailmaan. Improvisaatioesitysten päätarkoitus on toki tarjota viihdettä ihmisille, mutta samalla ne heijastavat sitä, millaisessa maailmassa elämme.

Olimme esiintymässä eräissä yritysjuhlissa. Yleisö koostui pääosin keski-ikäisistä naisista. Aloitimme improvisoidulla tarinalla, jonka kulkua yleisö sai muuttaa huutamalla ”Ei!” jos tarina ei mennyt mieleiseen suuntaan.

Ensi näkemältä olisi voinut arvioida yleisön kannattavan melko konservatiivisia ja perinteisiä arvoja. Toisin oli. Tämä porukka alkoikin muokata juonta niin, että yhtäkkiä miehen ja naisen tapaamisesta kertova tarina alkoi kulkea kohti naishahmon vapautta. Rohkeat valinnat, seksuaalinen vapautuneisuus, ura ja unelmat! Yleisö kiljui innoissaan johdattaessaan hahmon itsenäiseen tulevaisuuteen. Ei esteitä, ei rajoja.

Uskon, että elämme muutoksen aikaa.

Tarina sai useat väliaplodit. Ihan kuin yleisö oli aplodeerannut omalle rohkeudelleen heittäytyä kuvitteellisen naisen mukana.

Pohdin tätä jälkeenpäin. Vaikka kaikki valinnat, mitkä tarinan nainen teki, eivät välttämättä olleet oikeita kaikille katsomossa, tuo äänekäs hurmos kertoi paljon.

Uskon, että elämme muutoksen aikaa. Naiset puhuvat ääneen. Ovat äänekkäämmin sitä, mitä haluavat olla ja uskaltavat antaa toisten olla jotain erilaista. Viime aikojen kampanjat kertovat tästä. On äänekästä sorron vastustamista, valtarakenteiden murtamista. Puhetta tasa-arvosta ja omanarvontunnosta. Naisen ei enää tarvitse mennä muottiin, missä hän hiljaa kilttinä tyttönä tekee häneltä odotettuja asioita. Nyt hän tekee asioita, joita hän itse haluaa.

Nainen saa päättää olla ikänsä kotiäitinä tai kiertää sinkkuna maailmaa tai olla yritysjohtaja ja äiti. Mitä ikinä haluaa.

Äkkiseltään saattaa tuntua, että näinhän on ollut aina. Historia kertoo kuitenkin toista: esimerkiksi naimisiin mennessään nainen on saanut Suomessa pitää oman sukunimensä vasta vuodesta 1987 lähtien. Muutos on tuore ja käynnissä, ja se etenee vain, kun siitä puhutaan ja sitä tehdään todeksi. Joskus se voi tapahtua komedian keinoin. Nostetaan asiat pöydälle ja muutetaan maailmaa nauramalla.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Naisen ei enää tarvitse asettua kiltin tytön muottiin

No jaa, suomalainen nainen kuuluu kuitenkin melko pieneen etuoikeutettujen valkoisten naisten eliittiin ja suurin osa naisista asuu ns banaanivaltioissa jossa he saattavat haaveilla vasta pääsevänsä edes sen kuuluisan nyrkin hellan väliin lähinnä siksi, että saisivat edes sen hellan. Naisten vapautuminen on tavallaan totta, mutta myös suurta teatteria ja ajatus- illuusiota joka romahtaa helposti ja nopeasti takaisin entisten aikojen asetelmiin jos esimerkiksi sattuu tulemaan jonkinlainen...
Lue kommentti
Yo2ung

Naisen ei enää tarvitse asettua kiltin tytön muottiin

Hyvä juttu ja hyvin kirjoitettu, aivan nauroin lukiessani. Todellakin, eipä sitä aina tule ajatelleeksi, mitä kaikkea sitä ei ole saanut olla ja mitä on pitänyt olla. Itselläni työkaverit haukkuvat minut lyttyyn suurinpiirtein aina, kun avaan suuni. Vietän vapaa- aikani väärin, pesen puukapustani väärin, hankin vääriä tavaroita .. ja niin, puhun paljon, joten lista on loputon. Mutta,, he ovat vanhempaa sukupolvea, heillä nämä asiat taitaa olla iskostettu selkäytimeen. Ehkä annan heidän sättiä...
Lue kommentti

Suomalainen katukuva vilisee tatuointeja, ja moni jaksaa haukkua niitä suureen ääneen. Miksi juuri tatuointeja pidetään suurimpana tyylisyntinä ja niiden perusteella tehdään tulkintoja tuntemattomista ihmisistä?

Oli itsellä ihossa mustetta tai ei, monelle meistä tatuointi ei ole vain tatuointi. Ajatellaan, että jos antaa kuvioida ihoonsa jotain pysyvää, siihen on liityttävä jotain suurta ja merkityksellistä. Monella tatuoinnin ottajalla liittyykin.

Ehkä siksi tatuoinnin nähdessään on niin helppoa siirtyä suoraan johtopäätöksiin. Tuorein esimerkki on noin viikon takaa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Tulevan vaimonsa vasta tavanneen Heikin katse tarkentui nopeasti tatuointeihin, jotka hääpuku paljasti.

Miina vaikutti eri tyyliseltä siinä heti ensi hetkillä. Ehkä persoonallisuudeltaan, ulkonäöltään, tatuoinneiltaan. Ehkä semmosia epäilyksen tunteita tuli, Heikki totesi Miinasta.

Heikin puolustukseksi on toki sanottava, että samassa jaksossa hän myös analysoi olevansa sellainen tyyppi, joka herkästi tuomitsee ihmiset ensivaikutelman perusteella. Se kertonee, että Heikki muistutti itseään ohjelman ideasta: ole avoin ja anna toiselle mahdollisuus.


Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitä tosiaan toivoisi sekä Heikiltä että kaikilta muilta tatuointeja arvostelevilta. Suomessa tatuointeja näkyy todella paljon, ja vähintään yhtä äänekästä on niiden haukkuminen. Jälkimmäinen ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai tyylikkäämpää.

Tatuointi voi olla kuin osa persoonallisuutta. Se voi myös olla vain kuva, joka sattuu miellyttämään kantajaansa. Tai sitten se voi olla etelänlomalla otettu, parissa vuosikymmenessä jo venähtänyt ja haalistunut muisto. Tulipa hankittua, joten roikkukoon mukana. Vähän kuin se jo nuhjaantunut sohva tai kallis mutta vähän oudon värinen neulepaita, jonka osti ajatellen, että tämä on hyvä valinta vuosiksi eteenpäin.

Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sen taustat selviävät vain, jos kuvan kantaja haluaa niistä kertoa. Ja persoonallisuudestakin on helpompi päätellä jotain, kun ihminen ei ole tälläytyneenä hääeleganssiin. 

Kenenkään pystyvyyttä tai elämäntilannetta ei pidä arvioida kodin perusteella. Kauniissakin kodissa voi asua onneton ihminen, kirjoittaa toimittaja Milla Kukkonen. 

Rento pellossa elelijä, jonkun mielestä jopa sottapytty. Sellainen olen aina ollut. 

Nuoruudessani vanhempani päivittelivät viikoittain, miten huoneeseeni pääsee sisälle asti. Lattia oli vuorattu tavaroilla niin, että jalansijaa oli kieltämättä vaikea löytää. Nykyään omistan vähemmän roinaa, joten tilanne on hieman parempi. Siistiksi harva minua siltikään kutsuu.

Leväperäisestä siisteyskäsityksestäni huolimatta tietyssä mielentilassa sisuksistani kuoriutuu todellinen kodinhengetär. Sellainen tyyppi, joka viikkaa pikkuhousutkin pystyyn.

Ahdistuneena petaan pedin jämptisti. Stressaantuneena tuolien selkänojilla ei riipu vaatteita. Surullisena tiskipöytä kiiltää. Kun jaksamiseni on niin äärirajoilla, etten pysty nukkumaan, löydän sydämestäni rakkauden sinipiikaa kohtaan.

Siistiä kotia on pitkään pidetty kunnon kansalaisen mittana, totesi ammattijärjestäjä Ilana Aalto Helsingin Sanomissa. Ihmisillä on tapana arvioida toisiaan kotien kautta. Kunnollinen ihminen elää siivossa kodissa; sottapyttyn elämä lienee siis muuta kuin kunnollista. Myös viranomaiset mittaavat ihmisen kykeneväisyyttä kodin kautta.

”Tutkimusten mukaan esimerkiksi huoltajuus- ja huostaanottotilanteissa sosiaaliviranomaiset kiinnittävät huomiota kodin siisteyteen eli niin tavallaan mitataan myös vanhemman pätevyyttä”, Aalto kertoo HS:lle.

Murtumisen partaalla kodista huolehtiminen valaa tunteen siitä, että huh! Ainakin voin hallita tätä kotia.

Jos hakeutuu masennuksen takia vastaanotolle, ei ole epätavallista joutua vastaamaan siihen, kuinka kodinhoito luonnistuu. Terveydenhuollon piirissä sitä, ettei jaksa hoitaa kotiaan, pidetään yhtenä merkkinä toimintakyvyn alenemisesta.

Omalla kohdallani homma menee päinvastoin. Murtumisen partaalla varmaotteinen kodista huolehtiminen valaa tunteen siitä, että huh! Ainakin voin hallita tätä kotia. Lisäksi se antaa valheellisen vakuutuksen siitä, että hyvinhän mä vedän. Ei hätää, minähän jaksan siivotakin! Muuta en aina ole sitten jaksanutkaan. 

Jokaisen sotkulla on syynsä. Syy voi olla synkkä, kuten sairaus, suru tai ero. Mutta voi sotkun takana olla jotain arkista ja ihanaakin: kiirettä, ruuhkavuosia tai juhlimista.

Kun minulla menee mukavasti, tiskivuori notkuu, peti on mytyssä, eivätkä pyykit löydä tietään kuivaustelineestä kaappiin. Kaiken rullatessa lähden nimittäin kaikista mieluiten kavereiden kanssa kaljalle, harrastan tai luen. Siivoaminen nousee vihoviimeisenä mieleeni.

Jokainen koti kertoo jotain asukistaan, mutta kaikkea puitteet eivät voi koskaan paljastaa. Koti ei ole ihmisen sielun peili. Siksi ei ole mistään kotoisin vetää johtopäätöksiä ihmisen pystyvyydestä tai elämäntilanteesta pelkän sotkun tai siivon perusteella. Moinen johtaa ainoastaan siihen, että ihmiset häpeilevät ihan normaaleja, vähän tuhnuisia kotejaan.

Todellisuudessa siisti ja sievä koti ei ole mikään meriitti. Sekin on loppupeleissä vain koti.