Anu Silfverberg on helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija, joka ei voi sietää populismia, selleriä eikä hitaita kävelijöitä.
Anu Silfverberg on helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija, joka ei voi sietää populismia, selleriä eikä hitaita kävelijöitä.

Transsukupuoliset miehet kertovat, miten eri tavalla heitä kohdeltiin naisina ja nyt miehinä.

Oletko koskaan miettinyt, millaista on olla mies?

Minä olen. Sattumalta Times-lehti julkaisi jutun, jossa kerrottiin, millaista se joiltain osin on. Toimittaja oli haastatellut lukuisia transsukupuolisia miehiä. Kaikissa haastatteluissa nousi esiin yksi asia: miehet, jotka nyt kohdattiin miehinä, huomasivat eron verrattuna siihen, miten heihin suhtauduttiin naisina.

”Kulttuurinen seksismi on todellista, kun on nähnyt kolikon molemmat puolet”, yksi haastateltavista sanoi.

Muut kuvailivat millaista on, kun ei tarvitsekaan miettiä, onko kaikkien mielestä miellyttävän oloinen, tai miltä tuntuu kävellä kadulla ja tajuta, että edellä kävelevä nainen pelkää.

Miltä tuntuu kävellä kadulla ja tajuta, että edellä kävelevä nainen pelkää.

Soitin eräälle miehelle, ystävälleni, jonka joitain vuosia sitten tunsin naisena. Hän tunnisti tilanteen. Keski-ikäinen ystäväni on elänyt suurimman osan elämästään niin, että hänet on kohdattu naisena.

Nyt on toisin. Julkisissa tiloissa ihmiset kohtelevat eri tavalla. Väistetään, annetaan tilaa ruuhkabussissa.

”Kun törmäsin siihen ensimmäisiä kertoja, olin häkeltynyt”, hän sanoi.

Pohdin, voisiko se johtua olemuksesta. Hän ei ollut norminaisen näköinen koskaan, vaan aika butch.

”Mulla on samat vaatteet ja sama liian iso reppu – mutta kun on parta tai edes sänki, niin saankin äkkiä enemmän tilaa”, hän sanoi. ”Ymmärrän, jos miehet käyttäytyvät kuin omistaisivat maailman. Miehiä usein kohdellaan niin kuin he omistaisivat maailman.”

Ystävä kertoi, että ennen häntä ärsytti se, kuinka kokouksissa kaikki hakivat katseella vahvistusta mieheltä, jos yksikin oli paikalla. Ystävä oli pyydetty mukaan työryhmään. Nyt hän huomasi olevansa se mies, johon katseet kääntyivät.

Aika kivaa, varmaankin?

”Hyvin häiritsevää”, hän sanoi. ”Saa arvostusta, jota ei osaa ajatella ansaitsevansa.”

Jos on elänyt normin mukaisesti, ei normia näe.

Voisi ajatella, että kuka tahansa tiedostava ihminen huomaa tuollaisen. Mutta ystävä oli varma, ettei. Jos on elänyt normin mukaisesti, ei normia näe.

”Ne ovat asioita, jotka näkee, kun on tullut kohdelluksi toisin.”

Tuli muitakin yllätyksiä. Äkkiä ystäväni onkin paikalla, kun jotkut miehet puhuvat naisista rumasti. ”En ole edes ajatellut, että naisista voisi ­puhua sillä tavalla.”

Ystäväni on itse aina ollut feministi, mutta nyt hän on sitä vielä enemmän. Hänen mielestään feministien kannattaisi puhua enemmän transmiesten kanssa. Siitä saisi perusteita kokemuksiin, joita on tunnistanut, mutta joita on vaikea todistaa.

”Ennen olisin ollut epävarma puhumaan todellisuudesta, josta on vaikea tilastoilla kertoa – enää en ole. Niin, että osa meistä… Osa meistä tietää, että ne kokemukset ovat totta.”

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Vierailija

Nainen, entä jos olisitkin mies? Saisit tilaa ja arvostusta

Risto A. kirjoitti: Jos katsot ympärillesi, kaikki mitä näet siellä, on miesten rakentamaa. Tuoli millä istut, pöytä missä on tietokone, itse tietokone, seinät ympärillä, kaikki huonekalut, koko talo, talon sähköt ja viemärit, talon vieressä olevat tiet, tiellä kulkevat autot ja fillarit... kaikki on miesten rakentamaa. Miehet ei luule olevansa maailman valtiaita. He ovat sitä. Näin puhuu heikko mies, joka tarvitsee patriarkaalisen yhteiskunnan tukemaan ajatusta että mies on kaikkivaltias,...
Lue kommentti
Vierailija

Nainen, entä jos olisitkin mies? Saisit tilaa ja arvostusta

En jaksanut lukea oikein tarkkaan kun olen niin rasittunut valtavan tuhoisan pippelikseni vastuullisesta kantamisesta jottei se loisi kantajineen liikaa pelkoa kauniimmassa sekä heikommassa sukupuolessa joka edellä kulkee. Olen silti melko varma että teksti oli tarkkanäköistä ja älykästä vasemmistolaista radikaalifeminismistä sivaltelua johon on viisasta suhtautua tulevaisuuden "munattomia" johtajia kunniottavalla vakavuudella nyökytellen hyväksyvästi.
Lue kommentti
Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti