Tuntuu uskomattomalta, että vielä vuonna 2017 rekrytointikonsultti kysyy, saako tehtävään hakea naista.

Onko noloa sanoa ääneen, että vihaa koiria tai syö kotona pelkästään eineksiä? Entä sitä, ettei siedä lainkaan kiljuvia ipanoita tai rakastaa kaikkein kuluneimpia tosi-tv-sarjoja? Millaiset asiat ovat Suomessa tabuja, arkoja aiheita, joiden ääneen kailottajaa katsotaan muka kummeksuen? Moni jättää asioita sanomatta, koska pelkää leimautuvansa joko elämästä vieraantuneeksi elitistiksi tai totaalisen juntiksi. Usein nämä ovat kuitenkin muiden ihmisten kannalta kohtalaisen harmittomia ”paljastuksia”. Jokainen tehköön tyylillään.

Erikseen ovat tabut, joita ei enää uskoisi Suomessa kuulevan tai edes ajateltavan vuonna 2017. Kuten se, että rekrytointikonsultti kysyy heti toimeksiannon alussa, onko etnisellä taustalla tai sukupuolella väliä – eli saako tehtävään hakea naista? Ystävä ei ollut ensin ymmärtänyt koko kysymystä. Vielä isompi ihmetys oli, että ammatti-ihminen sanoo sen ääneen yhtä luontevasti kuin pyytää maitoa kahviinsa.

”Erikseen ovat tabut, joita ei enää uskoisi Suomessa kuulevan tai edes ajateltavan vuonna 2017.”

Syy ”möläytykseen” oli ollut kaikessa raivostuttavuudessaan jopa ymmärrettävän käytännöllinen. Kokenut konsultti oli saanut oppia sen kantapään kautta. Ei kannata tehdä turhaa työtä jos yritys on päättänyt jo etukäteen, ettei tehtävään valita naista vaikka mikä olisi. Miksi viedä rekrytoijan eteen kerta toisensa jälkeen päteviä naisia, jos tämä ei näe heissä mitään muuta kuin väärän sukupuolen?

Tuntuu myös uskomattomalta, että työhaastattelussa naiselle tokaistaan, että kyllä nämä sun lapset ovat iso ongelma. Tarina ei kerro, mitä kyseistä paikkaa hakeneille miehille on ilmoitettu, mutta uskallan epäillä, ettei lasten uskottu samassa määrin torpedoivan miesten kykyä hoitaa vaativaa työtä.

Nämä ovat tabuja, joita kukaan ei enää kehtaa sanoa ääneen muualla kuin neljän seinän sisällä. Mutta ilmeisen moni kehtaa niin vielä ajatella. Naisia dissaavat kommentit ovat noloja ja haitallisia. Niistä kärsii myös yritys itse, jos se jättää pätevimmän tyypin palkkaamatta vain, koska tämä on nainen. Maineesta puhumattakaan.

Vierailija

Nainen on Suomen vaietuin tabu: vieläkin löytyy firmoja, jotka eivät palkkaa naista sukupuolen vuoksi

Itse olin lapseton 48v. kun minua yritykselle suositellut rekrykonsultti sai kuulla, että "Ei hän meillä viihtyisi, kun osastolla kaikki muut ovat miehiä". Minun mielipidettäni asiaan ei kysytty eikä yrityksen edustaja vakuuttunut, kun konsultti vakuutti tekniselle alalle kouluttautuneen naisen tottuneen miesvaltaisessa ryhmässä työskentelemiseen.
Lue kommentti
Lumi

Nainen on Suomen vaietuin tabu: vieläkin löytyy firmoja, jotka eivät palkkaa naista sukupuolen vuoksi

Hienoa, että tästä tabusta keskustellaan. Usean akateemisen työttömän naisen ongelma on se, että jo haastattelussa keskitytään siihen, että on nainen ja lapsia. Kysymyksiin, perheen ja toisella paikkakunnalla sijaitsevan työn yhdistämisestä, saa vastata kerta toisensa jälkeen. Jopa soveltuvuustestit sisältävät näitä kysymyksiä. Miksi perheellinen nainen ei kelpaa johtajan paikalle, kun lapsilla on toinenkin turvallinen aikuinen, isä läsnä jokapäiväisessä elämässä. Miksi nainen ei viihtyisi...
Lue kommentti

Turhasta tavarasta luopuminen on vapauttavaa, mutta kulutuskäyttäytymistä pitäisi järkeistää jollakin ihan muulla tavalla.

Yhden roska on toisen aarre! Tällainen kaunis ajatus on monella kierrättäjällä mielessä. Valitettavasti se ei enää pidä paikkaansa.

Tavarat ovat yhä kertakäyttöisempiä, lähes roskaa jo syntymähetkellään. Sukkahousut kestävät yhden illan, koska sellainen on markkinoiden logiikka, ja Kiinasta saa tilattua melkein mitä vain eurolla tai parilla, kunhan ummistaa silmänsä hetkeksi laadulta, tekijänoikeuksilta, työoloilta, haitallisilta kemikaaleilta ja ympäristöltä.

Toki on myös aarteita, joista saa käytettynäkin hyvän hinnan – hittimerkkien lastenvaatteita, aikaa ja muotivirtauksia kestäviä huonekaluja, design-astioita, merkkikenkiä – mutta eivät ne ole roskaa myyjällekään. 

Konmari ei riitä

Japanilaisen järjestelyguru Marie Kondon Konmari-siivouskirjasta tuli jättihitti muutama vuosi sitten. Kirjassa kehotettiin heittämään pois kaikki, mikä ei tuota iloa – ja ihmisethän heittivät.

Siivosin itsekin konmaripäissäni silloisen huushollini. Tuloksena oli kassikaupalla roskaa, mutta myös paljon hyvää tavaraa, jonka suunnittelin myyväni pois halvalla opiskelijajärjestön kirpputorilla. 

Kauppa vain ei käynyt. Potentiaaliset ostajat olivat parikymppisiä, hyvin pienituloisia ja vasta muutama vuosi sitten omilleen muuttaneita, mutta heilläkin oli kaikilla niin paljon tavaraa, etteivät he halunneet mitään lisää edes ilmaiseksi. Sain myytyä ja annettua pois muutaman tavaran, ja loput kiikutin yliopistolla sijainneeseen kierrätyshuoneeseen, josta sai ottaa ilmaiseksi tavaraa. 

Poistuin keirrätyshuoneesta helpottuneena, mutta samalla itseäni inhoten. Olin päässyt eroon tavarasta, mutta tavara oli edelleen olemassa, ja luultavasti vain pieni osa siitä ilahdutti enää koskaan ketään.


Tavaroita lopuksi elämää

Konmari-ajattelu hillitsi ostohalujani jonkin aikaa, mutta nyt useampaa vuotta myöhemmin minulla on taas paljon enemmän tavaraa kuin oikeasti tarvitsen. Ja taas vain murto-osa tavaroista, jotka ovat minulle roskaa, on jollekulle aarteita.  

Tosiasioiden sisäistäminen vie valitettavan paljon aikaa, mutta alan pikkuhiljaa tajuta: jokaiseen tavaraan pitäisi sitoutua loppuiäksi. Tavaroiden heittäminen pois ei ratkaise niiden ylituotantoa ja laatuongelmia. Pitää ostaa vain parasta, tarpeellisinta ja ihaninta, ja sitäkin harvoin.

Ehkä osaan jättää seuraavan tavaran ostamatta.

Haastattelin hiljattain Kati Välimäkeä, joka kirjaa ylös ja kuvaa jokaisen tavaran, joka tulee hänen kotinsa kynnyksen yli. Hän on todennut, että paras tapa hillitä turhan tavaran kertymistä on se, ettei päästä kotiinsa turhaa tavaraa. Kati on oikeilla jäljillä.

Ostohalujen hillintään tarjotaan usein lääkkeeksi sitä, että ostoksia tehdessä pitäisi pohtia, tarvitseeko ostamiaan tavaroita todella. Se voi auttaa jonkin verran, mutta tarpeita on ihan liian helppo keksiä. Parempi kysymyslitania ennen kaupan kassan tai Facebook-kirppiksen kommenttikentän lähestymistä  olisi seuraava:

Haluanko sitoutua tähän tavaraan loppuiäkseni tai kunnes tavara on kulunut puhki?

Rakastanko ja tarvitsenko tätä niin paljon, että haluan muuttaa tämän myös seuraavaan ja sitä seuraavaan ja sitä seuraavaankin asuntooni?

Lupaanko olla antamatta tavaraa ilmaiseksi kiertoon ja myydä sen vain, jos joku todella haluaa sen ja maksaa siitä hyvän hinnan?

Tällaisen seulan läpäisisi aika harva tavara. 

Harmi vain, että hienolla kysymyspatteristolla ei saa kotia minimalisoitua yhtä kätevästi kuin vaikka Konmari-metodilla, eli heittämällä puolet omaisuudestaan kaatopaikalle. 

Tavarasta luopuminen on parhaimmillaan kivaa ja vapauttavaa. Se, että joutuu säilömään asunnossaan kaikkia niitä tavaroita, jotka on joskus heikomman harkinnan hetkenä ostanut, ei ole kivaa, mutta se on opettavaista. 

Ehkä osaan jättää seuraavan tavaran ostamatta.

On aika hemmetin vaikeaa rakastaa kroppaa, joka paisuu yhden syksyn aikana lähes seitsemän kiloa.

Kuten useimmat tuntemani naiset, olen ollut ulkonäkööni tyytymätön noin kahdeksanvuotiaasta. Nyt olen oppinut, etten saisi olla. Olisi trendikkäämpää syleillä näitä ainutkertaisia muotojani ja arvostaa sitä, mihin kehoni pystyy, ei sitä, miltä se näyttää.

Kanankakat. Siitä on kehopositiivisuus kaukana, kun yhden syksyn aikana lihoo lähes seitsemän kiloa. Yhtään ei tee mieli syleillä näitä entisten kurvien päälle kasvaneita uusia kurveja. Ne tarkoittavat, että saan kantaa taas läjän lempifarkkuja ja hintavia ulkovaatteita kirppiskeräykseen.

Paisuminen tuntui lisäksi epäreilulta. Syksyn ajan olin treenannut enemmän kuin ikinä, noin neljästi viikossa. En mässäillyt, mutta ehkä juoksukoulu kasvatti ruokahaluani samaan tahtiin kuin lähestyvät nelikymppiset hidastivat aineenvaihduntaani. (Vai hidastivatko sittenkään? Taas yksi asia, josta niillä mokomilla on kiistanalaisia näkemyksiä.)

Hetken sain kyllä uskoteltua itselleni, että lisäkilot ovat vain lihasmassaa. Ehkä viidesosa niistä onkin.

 

”Muinoin, kun vielä verhouduimme mammutinnahkoihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.”

Ironista on, että biologian puolesta voisin olla kehooni aika tyytyväinen. Muinoin, kun vielä verhouduimme mukavasti väljiin mammutinnahkoihin emmekä pillifarkkuihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.

Se jaksaa juosta kympin ja hiihtää kaksi. Se kyykkää neljä tuntia putkeen (suppilovahveroiden perässä, ei muuten), kiipeää leikkipuistossa hämähäkinverkon huipulle ja nostaa kymmeniä kiloja suorille käsille. Se on tehnyt lähes tyhjästä, synnyttänyt ja ruokkinut kolme uutta ihmistä. Loistokapine oikeastaan.

Saan kai silti vähän surra sitä, minkä olen menettänyt? Nimittäin luottamukseni siihen, että reippaasti liikkumalla ja fiksusti syömällä pysyn sen näköisenä kuin toivon.

”En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä, joten näillä mennään.”

Kun kehopositiivisuus tuntuu liian vaikealta, treenaan kehorealismia. En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä 3-4 kerrasta viikossa, joten näillä mennään. En ehkä enää koskaan mahdu siihen 38-kokoiseen ruusumekkoon, jossa muutama vuosi sitten juhlin veljeni häitä, mutta voin ostaa uuden ja yhtä kauniin, kokoa 42.

Ei kehoaan tarvitse joka päivä niin ylenpalttisesti rakastaa, mutta sen kanssa kannattaa tulla toimeen. Tämän minäkin yritän muistaa – myös sitten, kun (yllättävän pian) kroppani lakkaa olemasta biologinen loistokapine.

Kysely

Oletko tyytyväinen ulkomuotoosi?