Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka  pitää kuningatarjäätelöstä,  Shakespearesta ja scifistä. Twitter: @MiinaSupinen
Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka pitää kuningatarjäätelöstä, Shakespearesta ja scifistä. Twitter: @MiinaSupinen

Mutta jos jokin on hyödyllistä, se lakkaa olemasta hauskaa, Miina Supinen kirjoittaa.

Kesän kuumin battle käydään Pokémon Gon ja marjastuksen välilllä. Poke on hauskaa, mutta hyödytöntä. Ihmeellistä haahuilua! Peli ei tuota mitään, eikä siitä seuraa mitään näkyvää. Samaan aikaan marjat mätänevät metsään.

Eikö pelaamisen sijaan voisi tehdä jotain hauskaa ja hyödyllistä? Kuten vaikka poimia niitä marjoja.

Vastaus on tietysti yksiselitteinen ei.

Jos jokin asia on hyödyllistä, se lakkaa olemasta hauskaa.

Hauskuttelu saattaa olla joskus vahingossa hyödyllistä, mutta hyötyajattelu tappaa huvin.

Tutkimusten mukaan ihmisten motivaatio heikkenee tiettyjen tehtävien kohdalla, jos puuhasta saa rahapalkkion. Leikki muuttuu tehtäväksi ja suorittamiseksi. Tehtävä siirtyy vapaa-ajan maailmasta velvollisuuksien maailmaan. Käytetty aika ja vaiva ei tunnu enää omalta. Taika katoaa.

Yliviivattu to do -lista on maailman kauneimpia näkyjä.

Sanakirjamääritelmän mukaan leikki on määrätietoista, mutta tuottamatonta toimintaa. Sen lopputuloksena ei ole mitään mitattavaa.

Velvollisuuksissa on tietysti oma ilonsa. Parasta niissä on yleensä se, että ne saa tehdyksi. Yliviivattu to do -lista on maailman kauneimpia näkyjä. Vapaa-aika ei maistu, jos ensin ei ole työaikaa. Tunnemme olomme hyveellisiksi, kun suoritamme jotakin hyödylliseksi miellettyä – töitä, siivousta, opiskelua, itsemme fyysistä tai henkistä kehittämistä. Jos homma alkaa maistua liian hyvältä, kunnon protestantilla herää epäilys, että hän pinnaa.

Täsmälleen sama puuha on leikkiä tai työtä riippuen tekijästä ja tilanteesta. Harrastajakirjoittajat laativat innostuneina tarinoita, mutta ammattikirjailijat huokailevat työnsä raskautta. Lasten kanssa on hauskaa viettää aikaa, mutta kasvattaminen on vaivalloista. Siivoaminen voi olla iloista puuhaa, jos sen saa tehdä omassa tahdissaan, mutta kiireinen imurointi on viheliäistä puurtamista. Seksi on ihana harrastus, mutta useimmiten huono työ.

Mutta mitä ja ketä varten me kaiken aikaa edes kehitymme?

Me suomalaiset olemme hyötyajattelun ja uurastuksen ystäviä, ja niinpä pilaamme usein vapaa-ajankin tunkemalla siihen hyötynäkökulmia.

Helsingin Sanomissa kirjoitettiin hiljattain lukemisen kehittävyydestä ja neuvottiin, kuinka itseään voi valmentaa lukemaan vaikka vartin kerrallaan. Liikuntaa, sudokuja, konsolipelejä, metsässä samoilua ja monta muuta muuta kivaa perustellaan lehdissä tutkimuksella, joka todistaa, että keho ja mieli kehittyvät näissä touhuissa. Mutta mitä ja ketä varten me kaiken aikaa edes kehitymme?

Päämäärätön leikkiminen synnyttää monesti jotain käyttökelpoista ja tärkeää. Menestystuotteet, taideteokset ja uudet bisnesideat ja täydelliset villasukat syntyvät joskus hauskanpidon sivutuotteena. Leikkiä ei kuitenkaan pidä muuttaa työksi eikä työtä leikiksi. Muuten kumpikin menee pilalle.

Kaikki Me Naisten kolumnit voit lukea täältä.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, voit tilata sen kautta lehden maksuttoman näytenumeron kotiisi.

Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti