Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka  kokeilee kaikkea ainakin kerran.  Twitter: @MiinaSupinen
Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen

Olen periaatteessa eteen päästämisen kannattaja, Miina Supinen kirjoittaa.

Lähikaupassani on tiivis tunnelma ja pitkät jonot. Lähellä sijaitsee nimittäin kaupunkimme kenties viihtyisin pussikaljoittelupaikka. Ostan kaupasta kaikki perheeni elintarpeet, ja saan jonossa yhä uusia mahdollisuuksia harjoitella kärsivällisyyttä ja pohtia modernin kaupunkikulttuurin etikettisääntöjä.

Kun viimeksi jonotin kassalle maitotölkkien, banaanien ja vessapaperien kanssa, tuntematon mies katsoi minua syvälle silmiin ja sanoi: ”Hyvää iltaa. Saanko mennä ohi?”

Myöntyminen tulee refleksinä jo ennen kuin tajuaa, että itselläkin on kiire.

Kun joku kysyy niin suoraan, on mahdoton kieltäytyä. Mitäpä siihen muuta sanoisi kuin ole hyvä vaan. Myöntyminen tulee refleksinä jo ennen kuin tajuaa, että itselläkin on kiire.

Olen periaatteessa eteen päästämisen kannattajia. Elämä sujuu kaikilta viihtyisämmin, kun ottaa toiset huomioon. Jos toisella on yksi purkkapakkaus tai kaljatölkki ja toisella kärryllinen ostoksia, paikan vaihtaminen on asiallista ja reilua. Joskus palvelus osuu omalle kohdalle, ja se palauttaa aina uskon ihmiskuntaan vähintään puoleksi tunniksi. Mutta ideaalitilanteessa se edellä oleva tekee ehdotuksen.

Sulava kiilaaja jäi outoa kyllä harmittamaan enemmän kuin törkeämmät etuilijat. Tuntui, että minua oli vedätetty. Mies vei kieltäytymisen mahdollisuuden suurella vilpittömyydellään. Eikä minulla ollut edes oikeutetun suuttumuksen tyydytystä – olinhan itse päästänyt hänet.

Missä olivat vanhan ajan herrasmieshyveet?

Mieshän oli tarkemmin ajatellen täysi sika! Minulla oli rivi mangopilttejä hihnalla, joten hän kiilasi naisen, joka oli selvästi menossa ruokkimaan viatonta lapsosta! (Aioin tosin tehdä piltistä mangojuustokakkua itselleni ja kouluikäisille lapsilleni enkä ruokkia vauvaa, mutta sitähän mies ei voinut suinkaan tietää!) Missä olivat vanhan ajan herrasmieshyveet?

Luultavasti olisin kaivannut perusteluja ja kuvauksia kiireestä. Se olisi tehnyt tilanteesta tasavertaisemman oloisen. Nyt tilanne jäi vain siihen, että miehellä oli enemmän oikeuksia kuin minulla, koska…no, hänellä vain oli.

Joskus ihmiset käyttävät iloista naamaa ja sujuvaa puheenpartta hieman epäreilusti. He luottavat olevansa niin aseistariisuvan kivoja, ettei toinen kehtaa ruveta tiukkikseksi ja perätä omia oikeuksiaan. Varsinkaan jotain niin pientä kuin paikkaa jonossa. Mutta juuri ne pienimmät asiat ärsyttävät joskus eniten.

Ehdotukseni uusiksi jonotussäännöiksi ovat seuraavat: 1) Jos oma kärry on kukkuroillaan eikä ole kiire, tulee takana seisovalta xylitol-purkan/kaljatölkin ostajalta kysyä, haluaako hän mennä ensin. 2) Jos on itse ksylitol- tai kaljaostoksilla ja toivoo pääsevänsä ohi, pitää esittää perustelu. Heiveröisempikin kelpaa. Voi vaikka sanoa, että bussi on menossa. Eihän se ole edes teknisesti ottaen valehtelemista. Ainahan bussi on jossain menossa, johonkin.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti