Olo trikoissa ei tunnu heti luontevalta, kun on liki 40 vuotta mieltänyt itsensä epäliikunnalliseksi kömpelykseksi. Mutta sitten tapahtuu ihme!

Elokuun viimeisenä päivänä sonnustauduin ensi kertaa elämässäni juoksutrikoisiin. Muistan, koska laitoin ikäkriisistäni oikein kuvan Facebookiin.

Olo trikoissa ei tuntunut täysin luontevalta, kun on liki 40 vuotta mieltänyt itsensä epäliikunnalliseksi kömpelykseksi. Olin se, joka puuskutti hännänhuippuna koulun hiihtokisoissa eikä osunut pesiksessä ikinä palloon. Tämä taustahan tietää ongelmia keski-iän kynnyksellä, jolloin pitäisi alkaa investoida vanhuuteen ja ryhtyä kuntoliikkujaksi. Kun mikään laji ei tunnu omalta, on valittava vähiten kammottava.

Olin se, joka puuskutti hännänhuippuna koulun hiihtokisoissa eikä osunut pesiksessä palloon.

Rapiat neljä kuukautta myöhemmin vaikuttaa siltä, että ihme on tapahtunut. Minusta on tullut juoksija! Sellainen melko innokas, joka käy kolmesti viikossa lenkillä. Näin se tapahtui:

1. Hanki kaveri. Yksin luovutin aina, kun alkoi tökkiä. Toisen peesissä ei viitsi kitistä. On kohottavaa huomata olevansa sittenkin sitkeä sissi. Tekosyyt kaikkoavat kuin itsestään: sade, vastatuuli ja pikku pakkanen vain lisäävät nautintoa. 11 miinusastetta ja puuterilumi – täydellistä. Kaverin kanssa kuntosalin juoksumattokaan ei ole tappotylsä.

2. Koukutu. Parasta lenkissä on sen loppuminen. Silloin leijuu euforiassa: kuin olisi saavuttanut ihanneminänsä, joka on energisempi, terveempi, onnellisempi ja kaikin tavoin kunnollisempi kuin se olmi tyyppi, joka työpäivän jälkeen junttautui koko illaksi sohvaan. Tuossa tunteessa kannattaa kieriskellä motivaatiomielessäkin.

3. Kannusta kehumalla. Maalissa heittelemme ylävitosia siitä riemusta, että vääntäydyimme taas matkaan – ja eikös vain kulkenut hitusen kevyemmin kuin viimeksi! Pokkana retostelen reippaudellani myös somessa. Sori, tällaisia ärsyttävän pirtsakoita me lenkkeilijät olemme!

arlak

Näin ikäkriisi teki sohvaperunasta juoksijan

Aloittelija! Älä kuuntele hikijumppaajia, puntinkolistelijoita, maratoonareita; ei Sinulla ole niihin heti alkuun mitään mahdollisuuksia. Anna hyvälle pikkusormesi. Laita ulkotamineet yllesi ja kierrä kortteli, noin 400-500 metriä ensimmäisellä kerralla ja toisella ja komannella. Sitten, jos tuntuu siltä, että tekee mieli kävellä vähän pitempään, kävele ja kaverin kanssa se on vielä helpompaa. Niinhän huippuhiihtäjätkin tekevät ja vähä muillakin aloilla; perässähiihtäjät. Siitä saa "vetoapua"...
Lue kommentti
Sally S

Näin ikäkriisi teki sohvaperunasta juoksijan

Sama lähtötilanne oli minullakin noin 10 vuotta sitten - 43 vuotiaana. Pidin liikuntana reipaanlaista kävelyä (mikä kylläkin näin jälkeenpäin oli lähempänä näyteikkunakävelyä) ja päätin kohottaa kuntoa oikein kunnolla, kun olin tutustunut mukavan oloiseen juoksua harrastavaan mieshenkilöön. Vääntäydyin salaa mustiin juoksutrikoisiin ja ilmatyynyalusta muistuttaviin uunituoreisiin lenkkareihin, lopputuloksena oli että kahden kilometrin kohdalla tunsin että happi loppuu ja olin viittä vaille...
Lue kommentti

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti

 Ostitko sinä rontti taas meikkejä sähkölaskurahoilla? 

Piti maksaa lasten päiväkotimaksut, mutta meninkin näköjään sitten manikyyriin. Ups!

Olin matkalla pankkiin keskustelemaan marginaaleista, mutta päädyinkin ostamaan maskaraa. Mitä väliä!

Valtakunnankohauttaja, Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen nosti niin sanotun talouskissan pöydälle tuoreessa kolumnissaan. Suomalaisissa parisuhteissa muhii epätasa-arvo.

Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. 

Nyt kyse ei ole kotitöiden jakautumisesta, vaan uudenlaisesta taloudellisen epätasa-arvon alalajista. Ei, ei siitä, että naiset tienaavat miehiä vähemmän. Tällä kertaa puhutaan miesten harteille jäävästä laskunmaksu-urakasta. Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. Jos muistat niin tehneesi, muistat nyt väärin!

– Eniten ihmettelen tätä: miehet maksavat kotitalouden laskut. Joskus yhteiseltä tililtä ja joskus omalta, mutta useimmiten ne ovat miehiä, jotka ottavat kontolleen laskujen maksamisen vaativan ajan ja harmin, Vaaranen päivittelee kolumnissa.

Hänen tietonsa perustuvat ”miesten kanssa käytyihin keskusteluihin”. Tuekseen hän tempaisee myös kuuden vuoden takaisin tasa-arvobarometrin, jonka mukaan vastuu taloudesta jää useammin miehille kuin naisille.

Totta. Voi sen barometrin niinkin tulkita. Suora lainaus kuuluu: Väittämään ”Miehellä on ensisijainen vastuu perheen toimeentulosta” miehet vastasivat naisia huomattavasti perinteisemmin pitäen miestä useammin päävastuullisena kuin naiset.  Suomeksi: Miehet siis kokevat tilanteen näin. 

Koska laskujen maksamisen sukupuolijakaumaa ei Suomessa ole toistaiseksi selvitetty (ihme!), Vaaranen tähyää maailmalta ”kansainvälisiä tutkimuksia ja selvityksiä”.

–  Iso-Britanniassa yksi kolmesta naisesta unohtuu ostelemaan meikkejä rahalla, jota tarvittaisiin laskujen maksuun, Vaaranen iskee lukuja pöytään.

Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa.

I beg your pardon?

Perustan väitteeni nyt puhtaasti naisten kanssa käymiini keskusteluihin, mutta tasan nolla prosenttia naisista toimii näin. 

On ihanan virkistävää, että rinnakkain elää monta naisten vinoutunutta rahasuhdetta käsittelevää debattia. Naiset rasittavat miehiä laskunmaksuasioilla ja shoppailevat sekopäinä! Naiset ruikuttavat pienemmistä palkoistaan, vaikka kaikki on hyvin!

Naiset haluavat varmaan enemmän liksaakin vain sen tähden, että saavat haalittua lisää meikkejä. Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa. Ja miesten maksutaakka vain kasvaisi, kun heidän pitäisi hoitaa ne erääntyneet yvesrocherin laskutkin.

Anteeksi miehet, anteeksi luonto!

Lähden lisäämään vähän ripsiväriä.

Käyttäjä12223
Seuraa 
Liittynyt19.11.2017

Nainen, rasitatko sinäkin miestäsi etkä maksa laskujasi? Yritä edes!

Just joo. olen kyllä eronnut miehestä, joka ei hallinnut edes omia raha-asioitaan, saati sitten perheen. Lainat maksettiin puoliksi, ja yllätys yllätys, minä hoidin ruokamenot, lasten menot ja osani laskuista. kun ero tuli, onneksi olin huolehtinut avioehdon. Sain ihan kivan kodin, kun talosta kaksi kolmasosaa oli minun. Velkaa toki tuli uudestakin kodista. minä olen olen ainoa, joka avustaa täysi-ikäisiä lapsia heidän ajokorteissaan, takuuvuokrissaan ym. Jaksaa kyllä huvittaa noi Vaarasen...
Lue kommentti