Anna Perho on nainen,  äiti ja ihminen. Hänellä  on myös räjäytyslupa.  Twitter:@annaperho
Anna Perho on nainen, äiti ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa. Twitter:@annaperho

Koitapa löytää jostakin tukiryhmä kateellisille. Ei löydy, sillä kateus on viimeinen tabu, kirjoittaa Anna Perho.

En tiedä,voiko kateuteen kuolla, mutta joitakin rajatilakokemuksia minulla on ollut.

Kun olin kolmannella luokalla, ystäväni Tuula sai konttoritarvikeliikkeessä työskennelleeltä tädiltään lahjaksi kahdet uskomattoman hienot tussit ja jännittäviä kalvoja, joihin niillä pystyi piirtämään.

Elämäni keskeiset viihde-elementit olivat tikkarimainos ja pankin viivotin.

Jos kasa piirtoheitinkalvoja tuntuu vaatimattomalta kadehtimisen kohteelta, ota huomioon, että oli 70-luku maaseudulla. Elämäni keskeiset viihde-elementit olivat tv:n Dracula-tikkarimainos ja Osuuspankin viivotin, jonka taakse veljeni oli kirjoittanut horjuvalla käsialalla ”Hippo haisee pepulle”.

Tällaisessa virikeympäristössä kaksi pakkausta tusseja tuntui samalta kuin kaverini olisi saanut oman ponin ja sata kiloa karkkia.

Vatsani kiristyi. Pulssi nousi, ja aivoihin mahtui vain yksi ajatus: minun oli saatava tussit itselleni.

Olin lapsi, joten en vielä osannut peittää himoani.

Joudun kohtaamaan yksin pienen kuoleman, jonka toisten menestys minussa aiheuttaa.

Nykyisin tiedän, että kateus on tuhoava tunne. Tai niin sitä sanotaan, ja sitten perään lisätään, että katso, mitä hyvää omassa elämässäsi on. Ei ole sinulta pois, jos jollakulla toisella on jotain mitä sinulla ei ole.

Säästäkää nämä lätinät kuulkaa demareille.

Koska onhan se! Ei kaikkea ole maailmassa yhtä paljon kaikille.

Myönnän, että kateus hävettää. Mutta minkä takia? Koska kateus on kategorisoitu tunteiden paarialuokkaan. Meitähän kehotetaan tämän tästä ilmaisemaan vihaa, pelkoa tai surua. Näille tunteille on perustettu oikein vertaistukikerhoja, joissa ikäviä tunteita hierotaan naamaan, koska ”se vapauttaa.”

Mutta koitapa löytää jostain suljettu KateusKissat-ryhmä. Ei onnistu. Koska ei ole. Koska kateus on viimeinen tabu.

Niinpä joudun kohtaamaan yksin sen pienen kuoleman, jonka toisten menestys minussa aiheuttaa.

Näin puhuu pikkusieluinen ihminen. Mutta pitäähän jonkun antaa heillekin kasvot.

Enää kalvot eivät olleet minulta pois. Ne olivat Tuulalta pois.

Kateellisia ihmisiä halveksutaan, eikä heille anneta anteeksi. Vapauttavampaa olisi porukalla myöntää, että onhan se nyt ihan syvältä, etten saa kaikkea mitä haluan. Ei tässä mitään ihmisenä kasvamisia tarvita, sen kuin sähisee hetken ja kehittää sitten selviytymisteorian, jossa kateuden kohteella on äärimmäisen sitkeä jalkasilsa.

Sain suostuteltua Tuulan antamaan osan tusseistaan minulle muutaman kalvon kera. En raaskinut piirtää niihin, vaan säilöin niitä koulupöytäni laatikossa. Katsoin niitä usein ja tunsin selittämätöntä mielihyvää.

Enää kalvot eivät olleet minulta pois. Ne olivat Tuulalta pois.

Kaikki Me Naisten kolumnit voit lukea täältä.

Vierailija

Myönnän, että kateus hävettää minua

Kateus on eliitin lanseeraama juttu jolla yritetään perustella itselle eturyhmälle hyväksyttävästi se että on oikeutettua esimerkiksi se että yksi prosentti omistaa puolet maailman varallisuudesta, koska he ovat niin paljon muita parempia älykkäämpiä ja saavat oikeutetusti alistaa sekä orjuuttaa muita. Hieman kiritisoit asiaa niin heti joku alkaa hokea mitätöiden miten olet kateellinen ja tuo aivopesua alkaa jo todella nuoresta. Joutilaat edustus-porvariämmät mielellään yrittävät...
Lue kommentti
kivat sulle

Myönnän, että kateus hävettää minua

Olen huojentunut etten ole ainoa kateellinen maailmassa,siltä se alkoi tuntua. En ymmärrä miksi ei saa harrastaa pientä kateutta kun se puskee esiin kuitenkin kun katselet instagramia vaikkapa ja siellä elämä näyttää aina parhaat puolensa. Samalla itse yrität selvitä hengissä normaalista arjesta kun pusket rattaita loskassa matkalla tarhaan ja siitä töihin ja taas sama uudestaan useasti. Siinä ei vaan tunne iloa niitä kohtaan jotka pääsevät lomailemaan tuon tuosta lämpimään ja päivittelevät...
Lue kommentti
Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti