Jääräpäinen karvakasa, uskollinen rakastaja.  Kun edellinen suuri koirapersoonamme kuoli, päätimme, ettei perheeseen tulee enää ikinä uutta lemmikkiä. Vaan toisin kävi.

Kotona on seinä täynnä vanhoja valokuvia perheenjäsenistä, purjehdusreissuista ja muista onnellisista hetkistä. Yhdessä niistä on riehuva, musta koira pää alaspäin. Jo vuosia sitten kuollut lemmikki, joka oli legenda jo eläessään. Samainen koira kulkee yhä mukana suvun tarinoissa eeppisenä hahmona, lähes liikuttavan uskollisena kaverina, jonka pohjatonta jääräpäisyyttä ja ylitsevuotavaa rakkautta ei voi verrata mihinkään. Alun perin se tuli taloon arkana ja kaltoin kohdeltuna raasuna. Nimensä se sai italialaisen katupojan mukaan.

Ja on seinällä kuva myös honkkelista pennusta. Toinen korva on noussut pystyyn, toinen vasta sojottaa mihin sattuu. Tämänkin kuvan ottamisesta on jo yli kymmenen vuotta. Uusimmissa kuvissa erottuvat harmaa kuono ja kaihin samentamat, lähes sokeat silmät. Viikonloppuna kiersimme saaren. Viiden kilometrin matka jäykisti nivelet moneksi päiväksi. Eikä ole kuin pari vuotta siitä, kun 20 kilometrin hiihtoreissun jälkeen lenkkikaveri oli lähes heti valmis uuteen seikkailuun.

”Samainen koira kulkee yhä mukana suvun tarinoissa eeppisenä hahmona, lähes liikuttavan uskollisena kaverina, jonka pohjatonta jääräpäisyyttä ja ylitsevuotavaa rakkautta ei voi verrata mihinkään.”

Vanha koira on monella tapaa viisas, se kulkee rinnalla kuin ajatus. Vaikka askel välillä pettää ja näkö on mennyt, koira luottaa ihmisiin ja selviää päivistä vanhojen rutiinien avulla. Se osaa tutut kävelylenkit ja erottaa oman perheen ja naapureiden autojen äänet jo kaukaa. Lapsiperheessä ruuhkavuosien kiirettä väistelleenä se tietää, mihin aikaan päivästä sen hetki on koittanut. Aamulla aikaisin ja illalla myöhään muiden jo nukkuessa se tunkee koko 55 kilon voimalla päänsä syliin rapsutettavaksi.

Edellisen suuren koirapersoonan kuolema oli aikanaan niin kova paikka, että päätimme, ettei perheeseen tulee enää ikinä uutta lemmikkiä. Kokonaisen kuukauden maltoimme elää ilman. Sama suru ja luopuminen on väkisinkin edessä taas parin vuoden sisällä. Mutta nyt olemme jo etukäteen päättäneet, että seinälle kehystetään vielä joskus kuva uudesta perheenjäsenestä. Sillä kuten kylässä käynyt pieni poika totesi: Koiranpennun kuva on hieno, uuden tarinan alku. Ja muistojen!

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti

 Ostitko sinä rontti taas meikkejä sähkölaskurahoilla? 

Piti maksaa lasten päiväkotimaksut, mutta meninkin näköjään sitten manikyyriin. Ups!

Olin matkalla pankkiin keskustelemaan marginaaleista, mutta päädyinkin ostamaan maskaraa. Mitä väliä!

Valtakunnankohauttaja, Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen nosti niin sanotun talouskissan pöydälle tuoreessa kolumnissaan. Suomalaisissa parisuhteissa muhii epätasa-arvo.

Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. 

Nyt kyse ei ole kotitöiden jakautumisesta, vaan uudenlaisesta taloudellisen epätasa-arvon alalajista. Ei, ei siitä, että naiset tienaavat miehiä vähemmän. Tällä kertaa puhutaan miesten harteille jäävästä laskunmaksu-urakasta. Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. Jos muistat niin tehneesi, muistat nyt väärin!

– Eniten ihmettelen tätä: miehet maksavat kotitalouden laskut. Joskus yhteiseltä tililtä ja joskus omalta, mutta useimmiten ne ovat miehiä, jotka ottavat kontolleen laskujen maksamisen vaativan ajan ja harmin, Vaaranen päivittelee kolumnissa.

Hänen tietonsa perustuvat ”miesten kanssa käytyihin keskusteluihin”. Tuekseen hän tempaisee myös kuuden vuoden takaisin tasa-arvobarometrin, jonka mukaan vastuu taloudesta jää useammin miehille kuin naisille.

Totta. Voi sen barometrin niinkin tulkita. Suora lainaus kuuluu: Väittämään ”Miehellä on ensisijainen vastuu perheen toimeentulosta” miehet vastasivat naisia huomattavasti perinteisemmin pitäen miestä useammin päävastuullisena kuin naiset.  Suomeksi: Miehet siis kokevat tilanteen näin. 

Koska laskujen maksamisen sukupuolijakaumaa ei Suomessa ole toistaiseksi selvitetty (ihme!), Vaaranen tähyää maailmalta ”kansainvälisiä tutkimuksia ja selvityksiä”.

–  Iso-Britanniassa yksi kolmesta naisesta unohtuu ostelemaan meikkejä rahalla, jota tarvittaisiin laskujen maksuun, Vaaranen iskee lukuja pöytään.

Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa.

I beg your pardon?

Perustan väitteeni nyt puhtaasti naisten kanssa käymiini keskusteluihin, mutta tasan nolla prosenttia naisista toimii näin. 

On ihanan virkistävää, että rinnakkain elää monta naisten vinoutunutta rahasuhdetta käsittelevää debattia. Naiset rasittavat miehiä laskunmaksuasioilla ja shoppailevat sekopäinä! Naiset ruikuttavat pienemmistä palkoistaan, vaikka kaikki on hyvin!

Naiset haluavat varmaan enemmän liksaakin vain sen tähden, että saavat haalittua lisää meikkejä. Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa. Ja miesten maksutaakka vain kasvaisi, kun heidän pitäisi hoitaa ne erääntyneet yvesrocherin laskutkin.

Anteeksi miehet, anteeksi luonto!

Lähden lisäämään vähän ripsiväriä.

Käyttäjä12223
Seuraa 
Liittynyt19.11.2017

Nainen, rasitatko sinäkin miestäsi etkä maksa laskujasi? Yritä edes!

Just joo. olen kyllä eronnut miehestä, joka ei hallinnut edes omia raha-asioitaan, saati sitten perheen. Lainat maksettiin puoliksi, ja yllätys yllätys, minä hoidin ruokamenot, lasten menot ja osani laskuista. kun ero tuli, onneksi olin huolehtinut avioehdon. Sain ihan kivan kodin, kun talosta kaksi kolmasosaa oli minun. Velkaa toki tuli uudestakin kodista. minä olen olen ainoa, joka avustaa täysi-ikäisiä lapsia heidän ajokorteissaan, takuuvuokrissaan ym. Jaksaa kyllä huvittaa noi Vaarasen...
Lue kommentti