Anna Perho on nainen,  äiti ja ihminen. Hänellä  on myös räjäytyslupa. Twitter:@annaperho
Anna Perho on nainen, äiti ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa. Twitter:@annaperho

Yömajan asukkaat pukeutuvat kuin luovan talouden ihmelapset, Anna Perho kirjoittaa.

1990-luvun alussa kuuluin sukupolvi x:ään, hengailin New Yorkin Tribecassa ja häpesin kaikkea. Vaatteitani, aksenttiani ja sitä, ettei elämäni ollut kovin coolia.

Tarkkailin Academy of Artsin laihoja, mustiin pukeutuneita oppilaita ja tajusin, etten koskaan olisi samalla tavalla viileä kuin he. Olin liikaa oliiviöljyssä paistettua spagettia syönyt tyttö, jolla ei ollut varaa edes Misfits-t-paitaan saati huumeisiin, jotka tuntuivat olevan osa taiteilijataimien auraa.

Suomeen palattuani menin paikalliseen ravintolaan pyjama päällä. Selitin ihmettelijöille, että New Yorkissa tällainen on arkipäivää. Se, että on Tribecassa luuseri, ei tarkoita sitä, että olisi sellainen Lievestuoreella!

Sitten eheydyin ja hankin plussakortin.

Seurasi vaivaannuttavia vuosia, joiden aikana paitsi kuvittelin olevani uusi Arto Meller, pukeuduin kuin olisin ollut UFF-boksista löytynyt goottimestitsi, puoliksi punkkari ja puoliksi roska.

Sitten eheydyin ja hankin plussakortin, ja kaikki olisi voinut päättyä tähän sekä Seppälästä ostettuun järkevään pellava-asuun.

Academy of Artsin tytöt ja pojat jäivät henkilökohtaisiksi riivaajikseni. Mitä sellaista heillä on mihin minä en voi koskaan päästä? Mikä on coolin kaava?

Mahdoton sanoa, koska coolius pohjimmiltaan pelkkää tulkintaa, sanovat Dick Pountain ja Dave Robins, jotka ovat kirjoittaneet aiheesta Cool Rules -nimisen kirjan. Pountain sanoo, että tunnistamme viileät jutut automaattisesti sellaisia kohdatessamme. Niinpä muun muassa Trainspotting, Italian renessanssinaikainen etikettiopas ja homojen suvaitseminen ovat automaattisesti coolia.

Kirja jäljittää coolin olemusta aina muinaiseen Afrikkaan asti, mutta kuten aina, kaikki on suhteellista. Itse asiat – tupakointi, laihuus, musta, omituiset aurinkolasit – eivät ole itseisarvoltaan yhtään mitään, vaan meidän niihin kiinnittämämme merkitykset.

Tämän tajuaa, kun kävelee vaikkapa Suomen trendikkäimmillä neliökilometreillä Helsingin Punavuoressa tai Kalliossa. Asunnottomien yömajan asukkaat pukeutuvat tismalleen samalla tavalla kuin luovan talouden ihmelapset: kasarihenkisiä tuulitakkeja, ellottavia viiksiä ja Impazzivo-retrocollegeita.

Me kaikki tasapainoilemme cooliuden ja junttiuden herkällä kiikkulaudalla.

Kaava on ilmeinen, kun sen oivaltaa: ensin jokin asia, kuten tuulipuku, todetaan juntiksi. Mutta koska tuulipuku on päällä aika mukava, otetaan siihen ironinen asenne. Nauretaan alleviivaavasti päälle vaikka ei tarvitsisi, koska nyt kaikki ovat huojentuneita siitä, että voi lähteä tuulipuvussa päiväristeilylle.

Sekavaa tämä tällainen. Mutta Juhani Merimaan sanoin: kaikkihan me tasapainoilemme cooliuden ja junttiuden herkällä kiikkulaudalla.

Tai sitten voi asennoitua kuten työ­kaverini: ”Jos joku alkaa lässyttää sauva­kävelyn olevan noloa, niin mä sanon, et hanki säkin elämä.”

Kaikki Me Naisten kolumnit voit lukea täältä.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Vierailija

Miten olla varmasti cool?

Nykyhetkenajan keski-ikäinen eliitti- prouva muistelee. Muuta eroa ei kaiketi oikeastaan ole kuin että ennen heristettiin etusormea tämä heiluttaa peukaloa. Tai no, ennenhän näillä oli turkista vähän joka paikassa, mutta tämä taitaa olla aika puuhkaton. Tiedä sitten kumpi ompi kornimpi, pornomman tietäisin kyllä.
Lue kommentti

Jenni Kokander arvostaa syksyssä hitautta, hymyttömyyttä ja kaikenvärisiä sukkahousuja.

Syksyssä on parasta kaikki. Aloitetaan siitä, että syksy ei ole kesä. Kesä on täynnä vaatimuksia ja oletuksia. Kesästä on tykättävä. Kesällä pitää koko ajan juoda sidukkaa terassilla, grillata, rentoutua riippumatossa ja ennen kaikkea olla tosi hyvällä tuulella.

Syksyllä saa olla rauhassa vähän hidas ja hymytön. Voi istua pimeällä pihalla ja kuunnella hanhien muuttohuutoja rommiteetä siemaillen. Tuntea, kuinka ihana haikeus puristaa sydäntä.

Ja onhan se nyt helpotus, kun kanadanhanhet rähisevät ja kakkivat edes hetken muualla kuin Helsingin rannoilla.

Sitten on syksyn valo. Tai oikeastaan pimeys. Kun valo vähenee, kaikki näyttää kauniimmalta. Katulampun valossa vesilätäkköön heijastuva hehkuva vaahtera, kynttilän lempeässä hohteessa höyryävä tee ja iltaisin vilkkuvat tuhannet tähdet luovat onnellisuuden kehän. Unohtamatta pimeyden tuomaa helpotusta siivoamiseen. Lasten kuulakärkikynällä tapettiin piirtämät kartat, likaiset ikkunat, pölyiset kirjahyllyt ja tahmaiset valokatkaisijat katoavat armolliseen hämärään.

Kun ilma viilenee, koko keho herää ja ajatuksetkin virkistyvät. Raikkaassa syysilmassa on helppo hengittää.

”Syksyn värit sopivat kaikille.”

En tiedä parempaa stressinhallintakeinoa kuin sienimetsä. Kirpeässä syysilmassa metsässä voi hetken olla täysin vapaa.

Syksyn värit sopivat kaikille. Punaiset posket ja ruskan värittämät puut saavat kenet tahansa näyttämään selfiessä reippaalta ja ihanalta. Jos vielä sijoittaa haravan varren näkymään kuvassa, voi olla varma, että Instagramissa tulee paljon tykkäyksiä.

Jatkuva sade ja myrskyt taas antavat hyvän syyn viettää koko viikonloppu yöpuvussa vätystelemällä. Ja pakkohan viimevuotiset mustikat on leipoa piirakaksi, jotta anoppi saa taas täyttää pakastimen keräämillään marjoilla.

Mustikoiden lisäksi pakastimeen täytyy toki jäädä tilaa myös ranskalaisille ja kalapuikoille, koska arki kuuluu olennaisena osana syksyyn. Arki luo turvalliset raamit kaikelle. Illalla kiireen keskellä lasten kanssa pelattu Afrikan tähti ja pikaisesti pakastimesta räävitty ruoka voivat olla perhe-elämän huippuhetkiä.

Ehkä kuitenkin tärkein ja paras asia syksyssä ovat sukkahousut. Rakastan sukkahousuja. Kaiken värisiä ja paksuisia. Jalat näyttävät niissä kauniilta, ja kun ne vetäisee vatsamakkaroiden yli, ei tarvitse miettiä, näkyykö pikkuhousujen saumat mekon läpi.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Tuottajamoguli Harvey Weinsteinin sikailuja seurannut somekampanja ravisuttaa Suomessa saakka.

Tasan vuosi sitten uskoni ihmisiin oli vähissä. Julkisuuteen oli juuri päätynyt video, jossa Yhdysvaltojen presidenttiehdokas Donald Trump, 71, kehuskeli suudelleensa, kourineensa ja yrittäneensä harrastaa seksiä vastentahtoisten naisten kanssa. ”Kun olet tähti, he antavat tehdä sen.”

Presidentiksi oli änkeämässä mies, joka kohteli naisia kuin kertakäyttömukia. Tarrasi kiinni, viskasi rutattuna menemään – ja otti taas uuden käsittelyynsä. Ja sitten tämä hahmo valittiin johtamaan vapaata maailmaa. Koska Trump nyt on Trump.  Vitsi, vitsi. 

Tässä valossa elokuvatuottaja Harvey Weinsteinin, 65, ahdisteluvyyhdin paljastuminen ei vielä viikko sitten juuri hätkäyttänyt. Silloin New York Times -lehti raportoi, että Weinstein oli vuosikymmenten aikana ahdistellut useita näyttelijöitä ja naispuoleisia työntekijöitään. Nyt koko ajan kasvava naisjoukko syyttää Harvey Weinsteinia seksuaalisesta ahdistelusta ja jopa raiskauksista.

”Aikakausi, jossa silmät ummistetaan seksuaalisesti hyökkäävältä käytökseltä, on ohi. ”

Tällä kertaa asiaan reagoitiin. Muun muassa Oscar-akatemia oli yllättävän vikkelä liikkeissään ja erotti Weinsteinin.

– Elokuvateollisuuden aikakausi, jossa silmät ummistetaan seksuaalisesti hyökkäävältä käytökseltä ja työpaikka-ahdistelulta, on ohi. Kyseessä on äärimmäisen vakava ongelma, jolle ei ole sijaa yhteisössämme, akatemian tiedotteessa julistettiin. 

Näyttelijä Alyssa Milano, 44, pisti paremmaksi.  Hän kehotti twiitissään, että kaikki seksuaalisen häirinnän ja väkivallan kohteeksi joutuneet kirjoittaisivat ”Minä myös” statukseensa, jotta ihmiset käsittäisivät, kuinka suuri ongelma on.

Ja kansahan kirjoitti. Veikkaanpa, että useimman Facebookin käyttäjän silmille on jo napsahtanut tuo teksti. Uudestaan ja uudestaan. Seksuaalinen häirintä todella on muuttunut näkyväksi ympäri maailmaa päivitys päivitykseltä.

Jos toisten ihmisten kunnioittaminen, hyvät käytöstavat tai ihan vain perusinhimillisyys eivät ole riittävän painavia syitä itsensä hillitsemiseen, ehkä somen pelko ajaa saman asian?

Niin näkyväksi, että ehkä toimintaympäristön muuttuminen alkaa pikkuhiljaa iskostua myös kähmijädinosaurusten kaaleihin. Tänä digitaalisuuden aikana suljettujen ovien takana tapahtuvat asiat eivät välttämättä enää jää sinne. Ahdistellut uskaltavat puhua – ja heidän äänensä myös kuuluu.

Jos toisten ihmisten kunnioittaminen, hyvät käytöstavat tai ihan vain perusinhimillisyys eivät ole riittävän painavia syitä itsensä hillitsemiseen, ehkä somen pelko ajaa saman asian?

Kiitos digiloikka, olet yllättävän hyvä!

Miten on?

Hei kähmijät ja ahdistelijat, koko maailma tietää pian sikailunne

Miesten tänne kirjoittamat kommentit kertovat karua kieltä siitä, miten koko asiaa edelleenkin vähätellään. Miksi naiset valehtelisivat tällaisesta asiasta omalla nimellään ja naamallaan? Mitä ihmettä he voittaisivat tällä? Vinkki teille pojat: muistelkaa itseänne parikymppisinä ja miettikää, miltä olisi tuntunut, jos 6- tai 7-kymppinen täti-ihminen olisi tarrannut teitä perseestä tai munista kiinni. Olisko tuntunut kivalta? Olisko halut heränneet?
Lue kommentti
Mikä siinä on niin vaikeaa taj...

Hei kähmijät ja ahdistelijat, koko maailma tietää pian sikailunne

Vierailija kirjoitti: No jaa, kyllä minua ainakin on humalaiset naiset kourineet perseestä ravintolassa enkä siitä mitään sen kummempia traumoja saanut. Eli kun sinä et ole traumoja saanut, niin muutkaan eli naisetkaan eivät saa saada traumoja, joten ongelmaa ei ole. Tätähän sinä kirjoituksellasi tarkoitit. Tiedoksesi, että minä EN halua, että humalaiset tai selvin päin olevatkaan miehet tulevat kourimaan minua perseestä - kas kun a) en pidä siitä, että minuun kosketaan ilman lupaani ja b) kun...
Lue kommentti