Aikuisten palkinnoista tuli mieleeni ainoastaan Painonvartijoiden neuvo peseytyä suklaan tuoksuisella suihkugeelillä, Anna Perho kirjoittaa.

Lapsena kuulin järkyttävän tarinan Turo-nimisestä pojasta.

Turon vanhemmat suhtautuivat torjuvasti makeisten syömiseen, vaikka sokerihysteria oli vasta pilkettä Niilo Nollareiän silmäkulmassa. Niinpä kun me muut ryystimme karkkipäivisin syanidijohdannaiselta näyttävää Rymd-mehua ja jauhoimme sitkeitä Roope Ankan kolikoita, Turo joutui syömään pakastettuja maksakuutioita. Kyllä. Pakastettuja maksakuutioita.

Turon kohtalo valvotti minua öisin. Millaiset vanhemmat palkitsevat lapsensa kohmeisella maksalla? Miksi maailma on niin paha?

Jäljelle jäivät vain raivokkaat ylämäkijuoksut ja avantouinti.

Kaikki tämä palasi mieleeni, kun juttelin ystäväni kanssa vain maltillisesti kaloreita sisältävän vuohenjuustosalaatin ääressä naapuripöydän pöytälampun korkuisia hampurilaisia kateellisena vilkuillen. Ystäväni puhui ongelmastaan: hän ei enää tiennyt, millä voisi palkita itsensä. Alkoholin käyttö aiheutti päänsärkyä ja väsymystä vielä päiviä käytön jälkeen. Tupakointia hän ei ollut koskaan tajunnut aloittaa. Shoppaamisesta oli kadonnut hohto. ”Mulla ei ole edes vieraita miehiä”, hän vaikeroi.

Jäljelle jäivät raivokkaat ylämäkijuoksut ja avantouinti.

Tunsin tapaamisemme jälkeen levottomuutta. Kaikkea tuntuu nykyisin olevan rajattomasti: musiikkia, elokuvia, jogurttimakuja. Mutta aikuisten palkintoja? Niistä mieleeni tuli ainoastaan Painonvartijoiden neuvo peseytyä suklaan tuoksuisella suihkugeelillä, jos tekee mieli palkita itsensä suklaalla.

Ruualla palkitseminen on ongelmallista, koska syöminen on ongelmallista. Pelkästään kahvin ja kananmunan terveysindeksin seuraaminen tekee kenestä tahansa mielipuolen – puhumattakaan nyhtöhipsterin lihan eettisyyden arvioinnista.

Annoin jokaisen hyödyllisen ajatuksen leijailla menojaan.

Yritin etsiä vastausta cooleilta elämäntapasivustoilta. Josko maailmalla mentäisiin palkintoasioissa jo meitä edellä?

Hailakoita olivat tulokset. Gwyneth Paltrow napostelee istukkaansa. Fast Company -bisneslehti kehottaa viettämään osan työlennoista tuottamattomassa mielentilassa. Entäpä Fitstar-sivuston ehdotus? ”Paina torkkuhälytintä ja siirrä aamutreenisi iltapäivään.” Miksei saman tien vaikkapa ”hakkaa itseäsi terävällä esineellä naamaan”?

Menneet onnistumiset kertovat valmiudesta ratkaista samoja ongelmia nykyhetkessä.

Aloin ajatella päivää, jonka annoin itselleni palkinnoksi jättimäisestä työprojektista. Silloin en tehnyt mitään. Annoin jokaisen hyödyllisen ajatuksen leijailla menojaan. Makasin puutarhasohvalla. Nuuhkin koiraa. Etsin tietoa siitä, miksi parturiliikkeet käyttävät polkkaraitaisia tolppia tunnusmerkkeinään.

Päivässä ei ollut mitään järkeä. Se oli paras palkinto ikinä.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Vierailija

Miten aikuinen voisi palkita itsensä parhaiten?

En jaksanut lukea juttua kun oli niin sekavaa sepustusta, mutta kai siinä joku haparoiva ajatus taustalla oli. Miksi sitä pitäisi palkita itsensä jostakin ja kun alkaa palkita itseään niin nälkä vain kasvaa syödessä. Tuohon kaiketi liittyy myös sisäänrakennettuna ajatus, siitä että jotkut ansaitsevat parempia palkintoja kun ovat muita palkitsemisenarvoisempia.
Lue kommentti

Ei oikein kukaan, näinä päivinä.

Tiedän! Komerot kuuluu siivota jouluksi vain siinä tapauksessa, että aikoo viettää joulunsa komerossa. Niinhän se marttojen perinteinen adventtiohjeistus kuuluu. Sitä varmasti toistellaan tänäkin vuonna.

Ymmärrän, että joulunaluskiireitä on hyvä kohtuullistaa. Ymmärrän, että armoa tarvitaan tässä sekopäisen suorittamisen ajassa. Mutta komeroni, ne eivät ymmärrä! Jos niitä ei edes joulun alla kuulu siivota, milloin sitten? Jos edes marttoja ei kiinnosta kaappieni tilanne, ne jäävät aivan yksin, sotkuisiksi.

”Seiska miikka riittää” on toinen suosittu sanonta. Niin riittää, ja ei nykyään paljon muuta näykään kuin hutiloituja remontteja, irvistäviä saumoja ja puolivillaisia perusteluja.

En ole ajatellut muuttaa jouluksi komerooni, mutta olen alkanut miettiä, asuuko juuri siellä arjen ja pyhän raja. Jos vain imuroin jouluksi, ansaitsenko karjalanpiirakoita ja after eight -kakkua? Jos en juhlavoita joulunalusaikaa erityissiivouksella, pääsenkö oikeaan tunnelmaan?

”Seiska miikka riittää” on toinen suosittu sanonta. Niin riittää, ja ei nykyään paljon muuta näykään kuin hutiloituja remontteja, irvistäviä saumoja ja puolivillaisia perusteluja. Komeroni, olen sinulle velkaa ainakin ysin.

Vierailija

Joulusiivoaminen uhkaa jättää komeron väliin – kuka ajattelisi komeroa?

Njaah, Haidihou voisi viettää joulunsa rusettipäässä joulupaperissa komerossa syöden vaikka niitä kaupasta ostamiaan retkipiirakoita ihan virkistyksen vuoksi tulisella munatahnalla rämpytellen etusormellaan huuliaan lauleskellen joululauluja niin olisi ehkä jotain jutuntynkääkin kun loppiaisena kannettaisiin kuusen kanssa ulos hankeen jäähtymään.
Lue kommentti

Mielenterveyden ongelmista puhuminen ei ole nyyhkyttämistä, oli diagnoosi mikä tahansa. Milloin ymmärrämme lopettaa kiistelyn siitä, kuka sairastaa oikein?

Viime vuosien aikana lievemmät mielenterveysongelmat ovat arkipäiväistyneet. Niistä kehdataan puhua, ne huomioidaan työpaikoilla ja kynnys hakea apua on madaltunut. On hyvä asia, ettei masennuksesta tai burn outista tarvitse enää potea häpeää.

Suomen psykologiliiton puheenjohtaja Tuomo Tikkanen sanoi muutama vuosi sitten Ylelle, että avoimuuden lisääntymisestä voi kiittää muun muassa julkkiksia.

– Julkisuuden henkilöt ovat kertoneet masennus- tai sairastumisjaksoistaan, ja ne kaikki lieventävät sitä pelkoa, jota on tunnettu mielenterveysongelmia kohtaan.

Sitten tulee psykiatri, Kellokosken sairaalan entinen ylilääkäri Ilkka Taipale ja töräyttää Helsingin Sanomien haastattelussa, että Kansallisteatterin Masennuskomedia-näytelmän päähenkilön tarina on ”tyypillistä naistenlehden kansikuvakamaa”.

– ’Minulla oli burn out, mutta minä toivuin’. Se on ihan eri asia, jos kansikuvajulkkikset kertoisivat sairastuneensa skitsofreniaan ja toipuneensa vähän, mutta sairastavansa sitä edelleen, Taipale sanoo Helsingin Sanomille ja jatkaa:

– En pidä siitä, että julkkikset nyyhkyttävät, hän toteaa tehdäkseen asian vielä selkeämmäksi.

”En pidä siitä, että julkkikset nyyhkyttävät.”

Siinäpä kannustava kommentti kaikille mielenterveytensä kanssa kamppaileville! Julkisuuden henkilö, joka on kohdannut mielenterveyden ongelmia ja saanut niihin mahdollisesti myös diagnoosin ja hoitoa, leimataan nyyhkyttäjäksi. Ikään kuin hän valittaisi turhasta. Jos ei tule verta, ei voi sattua.

Taipaleen kommentti on jatkoa aina silloin tällöin päätään nostavalle väittelylle siitä, kenellä on oikeus valittaa ja kuka on tarpeeksi sairas saadakseen kertoa siitä. Kesällä muun muassa pohdittiin, onko Anna-Leena Härkösen uutuusromaanin päähenkilö ”uskottavasti masentunut”, jos hän käy jumpassa ja elämä näyttää päällisin puolin hyvältä.

Taipale on toki oikeassa siinä, että burn out ja skitsofrenia ovat kaksi eri asiaa, ja hän on tärkeällä asialla vaatiessaan, että vaikeasti mielisairaiden sosiaalinen asema pitää saada kuntoon.

Kummastakaan sairaudesta puhuminen ei silti sulje toista pois. Lievempien mielenterveyden ongelmien esiin tuominen ei ole vakavampia ongelmia väheksyvää, mutta Taipale tulee kyllä nyyhkytyskommentillaan väheksyneeksi kaikkia muita mielenterveyden ongelmia paitsi niitä vaikeimpia.

Aika monelle tulee elämässään vaihe, jolloin mielenterveys joutuu koetukselle. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan joka viides suomalainen sairastuu masennukseen elämänsä aikana. Monella se uusii ja osalla kroonistuu.

Burn out tai raskauden jälkeinen masennus saattaa olla vaikein asia, jonka ihminen joutuu elämässään kokemaan. Vaikka häpeä ei enää niin suuri kuin joskus aiemmin, kynnys hakea apua saattaa silti olla korkea. Nyyhkyttäjäksi leimaaminen ei varsinaisesti auta asiaa.

Burn out tai raskauden jälkeinen masennus saattaa olla vaikein asia, jonka ihminen joutuu kokemaan.

Sillä, että mielenterveytensä kanssa vaikka vain väliaikaisestikin kamppaileva uskaltaa hakea ja saa apua jo varhaisessa vaiheessa, voidaan ehkäistä ongelmien pahenemista ja yhteiskunnalle aiheutuvia kustannuksia.

Mielenterveyden ongelmat ovat edelleen yleisin työkyvyttömyyseläkkeiden syy. Niiden vuoksi myönnettyjen työkyvyttömyyseläkkeiden määrä on kuitenkin vähentynyt kymmenen vuoden aikana kolmanneksella, vaikka masennustilastot voivat edelleen paksusti.

Voikin kysyä, kuinka suuri merkitys on sillä, että mielenterveydestä on viime vuosina viimein alettu puhua avoimemmin ja että lieviä tai ohimeneviäkään ongelmia ei väheksytä?

Sitä paitsi sen burn outin syvimmässä alhossa saattaa auttaa jo pelkästään tieto siitä, että muutkin ovat tästä toipuneet.

Vierailija

Nyyhkyttäjäksi leimaaminen on viimein asia, jota mielenterveytensä kanssa kamppaileva kaipaa

Mielen sairaus on sairaus siinä kuin muutkin, ja on hyvä että siitä puhutaan. Nostan myös hattua jokaiselle joka "tulee kaapista" sairautensa kanssa. Mutta olen siitä Taipaleen kanssa samaa mieltä että iltapäivä- ja naistenlehdet ovat täynnä näitä "tunnettu tähti avautuu: kärsin masennuksesta/unettomuudesta/ahdistuksesta"- juttuja. Monessa jutussa kuitenkin puhutaan ihan muusta kuin sairaudesta, on ollut väsymystä, kiirettä töissä, ikäviä sattumuksia elämässä, jotka sinänsä ovat ihan tavallisia...
Lue kommentti