Anna Perho on nainen,  äiti ja ihminen. Hänellä  on myös  räjäytyslupa.  Twitter:@annaperho
Anna Perho on nainen, äiti ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa. Twitter:@annaperho

Miljoonat ihmiset vaihtaisivat pelon ja hädän täyttämän elämänsä koska vain keski-ikäisen goretex-naisen sunnuntaikävelyyn, kirjoittaa Anna Perho.

Elämän rajallisuudesta on sanottu paljon yleviä asioita, mutta minä sanon tämän: 13 863.

Sen verran minulla oli tilastollisen todennäköisyyden perusteella elinpäiviä jäljellä eräänä sunnuntai-iltapäivänä, jos oikein laskin.

Tietenkin lähtö voi tulla paljon aikaisemminkin. Suomessa voi aina joutua suden raatelemaksi kuten silloin 1500-luvulla kerran kuulemma kävi, tai sitten erehtyy syömään jogurtin, jonka joku proffa julisti joulun jälkeen vaarallisemmaksi kuin röökin.

Kotona kuorin perunoita merkillisen tyytyväisenä, vaikka olin juuri tajunnut kuolevani.

Tietoisuus rajallisuudesta tavoitti minut keskellä viiman pyyhkimää peltoaukeaa, jossa talutin koiraa.

Mietin välittömästi, oliko toiminnassa mitään mieltä. Nilkuttaa nyt iljanteisella kynnöksellä sen sijaan, että olisi vaikka New Yorkissa vetämässä kokaiinia siistien tyyppien kanssa. Koska me kuollaan kaikki!

Mutta ei koiran taluttaminenkaan ihan tyhmältä tuntunut. Miljoonat ihmiset vaihtaisivat pelon ja hädän täyttämän elämänsä koska vain keski-ikäisen goretex-naisen sunnuntaikävelyyn. Sitä paitsi käveleminen kuluttaa jonkin verran kaloreita, mistä elämässä on myös suurelta osin kyse.

Kotona kuorin perunoita merkillisen tyytyväisenä, vaikka olin juuri tajunnut kuolevani. Vai voiko olla, että käsittelin kuorimaveistä sittenkin hieman tavallista uhmakkaammin?

Tarkkailtuani ajatusteni Tonavaa parhaiden mindfulness-oppien (älä kuori perunaa, vaan ole peruna, ja jos et tajua mitä tämä tarkoittaa, et ole tarpeeksi läsnä) sain kuitenkin pumpattua hieman ahdistusta suonistooni käsittelemällä länsimaisen ihmisen keskeisintä ongelmaa: käytänkö hupenevaa aikaani varmasti oikeisiin asioihin, vai onko jossain muualla paremmat bileet?

On varmaan. Mutta niihin ei pääse jonon ohi. Olisi pitänyt elää toisenlainen elämä ja tehdä toisenlaiset valinnat. Lähteä Goalle tai ekoterroristin hommiin. Junakulkuriksi. Roudariksi!

Mistä me tiedämme, millaista maailmankaikkeutta kukin sisällään kantaa?

Perunat kiehuivat. Päätin olla itselleni hetken aikaa rehellinen ja myöntää, että viihdyn aika hyvin juuri tässä leikkuulaudan edessä. Tavallinen tuntuu siistiltä, vaikka ulkoapäin ei tällaisena oleminen varmasti kummoiselta näytäkään.

Mutta mistä me koskaan tiedämme, millaista maailmankaikkeutta kukin sisällään kantaa? Kenen tahansa tarina voi olla vaikka millainen seikkailu. Itsekin mietin usein, lakkaisinko kynnet nudella vai oikein värillä.

Kun saavutaan rajalle, jossa päivien saldo voidaan kertoa yhdellä numerolla, on kysymys enää vain sisällöstä.

Että miten meni noin niinku omasta mielestä?

Kaikki Me Naisten kolumnit voit lukea täältä.

Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti