Älä odota mitään, koska et voi vaatia mitään – ja muut totuudet, joiden avulla deittailusta saa hauskempaa ja huolettomampaa.

Kun erosin pitkästä parisuhteesta, oli hämmentävää siirtyä tinderöinnin ja deittailun maailmaan. Parisuhteessa toiselta ihmiseltä voi odottaa – ja tarpeen tullen vaatia – tiettyjä asioita. Vähän vaikka kiukutella.

Kun kiikarissa on itselleen ennalta tuntematon tyyppi, pelissä on uudet säännöt.  

Ota rennosti

Epämääräisen online-pariutumiskulttuurin suurin paradoksi on, että kaikki etsivät jotain, mutta ovat olevinaan kovin huolettomia. Eikä mikään ole vaikeampaa kuin tarkoituksella huolettomasti käyttäytyminen.

Kuka haluaisi paljastaa oman epätoivoisuutensa?

Kyselyn perusteella yksikään tutuistani ei esimerkiksi käytä tinderin superlike-toimintoa. Ilmaisessa versiossa voit antaa yhden supertykkäyksen päivässä. Toimintoa kuitenkin vältetään, koska kuka haluaisi paljastaa oman epätoivoisuutensa? Seuraa saa etsiä, mutta ei liian innokkaasti. Tinderissä on paljon ihmisiä, jotka antavat profiilissaan ymmärtää, ettei heitä oikeasti kiinnosta sovelluksen käyttö. 

Ole kärsivällinen mutta rehellinen

Älä odota mitään, koska et voi vaatia mitään. Joskus kivastakaan tyypistä ei oikein ota selvää. Silloin kärsimättömän tekisi mieli tivata, että noh, kiinnostaako vai eikö kiinnosta? Ei kannata. Epävarmuutta on vain pakko oppia sietämään, sillä vänkäämällä tai vaatimalla tilanne ei ainakaan parane.

Omille tunteilleen pitää kuitenkin olla rehellinen. Jos kommunikaatio tyssää ja tilanne ahdistaa jo alkutaipaleella, on parasta sanoa asiasta reilusti. Jutun epämääräisestä kasaan kuivumisesta jää helposti outo maku suuhun. Voi sanoa reippaasti, että "hei, oot hyvä tyyppi, mutta nyt ei lähtenyt rullaamaan.” Kun tilanteen hoitaa avoimesti, jälkeenpäin törmääminen ei ole yhtään niin kiusallista.

Varo sarjatekstaajia ja penkittäjiä

Tinder-jutut lähtevät liikkeelle tekstaamisesta, ja joskus ne eivät oikein muuksi muutukaan.

The Tabin artikkelissa kuvataan hyvin tekstaamiseen pohjautuvan suhteen vaarat. Yksi nurjista puolista on, että kirjoitteluun perustuvan suhteen merkkipaalut ja muistot eivät ole oikeita. Et muista hauskoja treffejä tai yöhön asti terassilla istuskelua. Muistosi ovat tunteita, joita koit, kun luit kirjaimia puhelimen näytöltä.

Kirjoitteluun perustuvan suhteen merkkipaalut ja muistot eivät ole oikeita.

Jos juttelette paljon, mutta ette oikeasti suunnittele näkemistä, voi kyseessä olla penkittäminen, eli toisen varalla pitäminen, suuntaan tai toiseen. Penkittäminen on kohteliaan julma deittimaailman ilmiö. Vaikka toiselta on kiva saada huomiota, ei päämäärättömässä tekstailussa ole lopulta mitään järkeä, ellette molemmat ole etsimässä modernia versiota kirjekamusta.  

Jos homma menee monkään…

On ihan ok, että harmittaa. Mutta sellaista tyyppiä, jonka kanssa ette lopulta halunneetkaan samoja asioita, ei kannatta pitkän päälle surra.

”You can't lose what you never had, you can't keep what's not yours, and you can't hold on to someone who doesn't want to stay.” Tuntemattoman ajattelijan viisaus on lohduttava, ja sopii moneen elämäntilanteeseen. Asiat järjestyvät, jos ovat järjestyäkseen. Jos ette ikinä menneet toisille treffeille, et luultavasti ole menettänyt mitään murehtimisen arvoista.    

PS. Mistä lähtien kaikki parikymppiset miehet ovat käyneet Aasiassa, surffanneet ja supanneet?

Tilaa Me Naisten uutiskirje, voit tilata sen kautta lehden maksuttoman näytenumeron kotiisi.

On aika hemmetin vaikeaa rakastaa kroppaa, joka paisuu yhden syksyn aikana lähes seitsemän kiloa.

Kuten useimmat tuntemani naiset, olen ollut ulkonäkööni tyytymätön noin kahdeksanvuotiaasta. Nyt olen oppinut, etten saisi olla. Olisi trendikkäämpää syleillä näitä ainutkertaisia muotojani ja arvostaa sitä, mihin kehoni pystyy, ei sitä, miltä se näyttää.

Kanankakat. Siitä on kehopositiivisuus kaukana, kun yhden syksyn aikana lihoo lähes seitsemän kiloa. Yhtään ei tee mieli syleillä näitä entisten kurvien päälle kasvaneita uusia kurveja. Ne tarkoittavat, että saan kantaa taas läjän lempifarkkuja ja hintavia ulkovaatteita kirppiskeräykseen.

Paisuminen tuntui lisäksi epäreilulta. Syksyn ajan olin treenannut enemmän kuin ikinä, noin neljästi viikossa. En mässäillyt, mutta ehkä juoksukoulu kasvatti ruokahaluani samaan tahtiin kuin lähestyvät nelikymppiset hidastivat aineenvaihduntaani. (Vai hidastivatko sittenkään? Taas yksi asia, josta niillä mokomilla on kiistanalaisia näkemyksiä.)

Hetken sain kyllä uskoteltua itselleni, että lisäkilot ovat vain lihasmassaa. Ehkä viidesosa niistä onkin.

 

”Muinoin, kun vielä verhouduimme mammutinnahkoihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.”

Ironista on, että biologian puolesta voisin olla kehooni aika tyytyväinen. Muinoin, kun vielä verhouduimme mukavasti väljiin mammutinnahkoihin emmekä pillifarkkuihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.

Se jaksaa juosta kympin ja hiihtää kaksi. Se kyykkää neljä tuntia putkeen (suppilovahveroiden perässä, ei muuten), kiipeää leikkipuistossa hämähäkinverkon huipulle ja nostaa kymmeniä kiloja suorille käsille. Se on tehnyt lähes tyhjästä, synnyttänyt ja ruokkinut kolme uutta ihmistä. Loistokapine oikeastaan.

Saan kai silti vähän surra sitä, minkä olen menettänyt? Nimittäin luottamukseni siihen, että reippaasti liikkumalla ja fiksusti syömällä pysyn sen näköisenä kuin toivon.

”En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä, joten näillä mennään.”

Kun kehopositiivisuus tuntuu liian vaikealta, treenaan kehorealismia. En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä 3-4 kerrasta viikossa, joten näillä mennään. En ehkä enää koskaan mahdu siihen 38-kokoiseen ruusumekkoon, jossa muutama vuosi sitten juhlin veljeni häitä, mutta voin ostaa uuden ja yhtä kauniin, kokoa 42.

Ei kehoaan tarvitse joka päivä niin ylenpalttisesti rakastaa, mutta sen kanssa kannattaa tulla toimeen. Tämän minäkin yritän muistaa – myös sitten, kun (yllättävän pian) kroppani lakkaa olemasta biologinen loistokapine.

Kysely

Oletko tyytyväinen ulkomuotoosi?

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti