Antti Rokka saisi varmaan diagnoosin sosiopatiasta, Miina Supinen kirjoittaa.

Tuntematon sotilas -filmatisointi heläyttelee isänmaallisia tunteita. Uusi versio juhlistaa hienosti Suomen satavuotissynttäreitä. Onhan kyseessä suuri kertomus suomalaisen sotilaan rohkeudesta, oikeamielisyydestä, vitsikkyydestä ja kunniasta tiukassa ja epäreilussa sodassa.

Vai miten se nyt menikään?

Hahmotkaan eivät ole pelkkiä velikultia.

Väinö Linnan romaani oli alun perin sodanvastainen puheenvuoro. Se kertoi sodan mielettömyydestä, miesten pelosta ja tappiosta.

Toisin kuin moni tuntuu muistavan, kirjassa käydään hyökkäyssotaa ja lopuksi hävitään. Hahmotkaan eivät olleet pelkkiä velikultia. Reilujen kavereiden lisäksi joukossa on pelkureita, raukkiksia, typeryksiä ja ilkimyksiä. Antti Rokka saisi varmaan diagnoosin sosiopatiasta.

Moni teos elää melko kummallista elämää julkisessa keskustelussa. Bruce Springsteenin tuskastui aikoinaan Ronald Reaganiin, joka käytti Born in the USA -biisiä poliittiseen hengennostatukseen. Ilmeisesti Reagan ei ehtinyt kampanjointikiireiltään kuunnella kappaleen yhteiskuntakriittisiä, anti-amerikkalaisia sanoja.

Sen jälkeen Cervantes kirjoitti vielä satoja sivuja ties mistä.

Osa maailmankirjallisuuden merkkiteoksista tunnetaan vain yhdestä, mielenkiintoisesta yksityiskohdasta, joka usein tulee vastaan jo ensimmäisessä luvussa. Don Quijotesta muistetaan taistelu tuulimyllyjä vastaan, mutta jos Cervantesin kirjaan todella tutustuu, huomaa pian, että tuulimyllyt tulevat kehiin jo alkupuolella. Sen jälkeen Cervantes kirjoitti vielä satoja sivuja ties mitä. (Minullakaan ei ole aavistusta. Hyydyin toisten tavoin pian myllyjen jälkeen.)

Moni on kuullut Kadonnutta aikaa etsimässä -kirjasarjan madeleine-leivoksesta, jonka tuoksu palauttaa vyöryn muistoja. Marcel Proustin leivonnainen tulee vastaan esseissä, lehtijutuissa, hienostuneissa keskusteluissa ja luovan kirjoittamisen oppaissa. Mutta mitä muistoja tämä korkeakirjallinen leivos herätti? Sitä on vaikea sanoa, koska vain harva on avannut hankalan maineessa olevaa kirjaa, saati lukenut ensimmäisen luvun leivoskohdasta eteenpäin.

Uskonnollisiin toimiin ei tarvita Vanhan testamentin ravunsyöntiohjeita.

Harva kirkossakävijäkään on lukenut koko Raamattua. Muutamien pääkohtien tietäminen riittää. Uskonnollisiin tunteisiin ja toimiin ei kaivata sukuluetteloita, apostolien kirjeiden jokaista kohtaa eikä varsinkaan Vanhan testamentin ravunsyöntiohjeita.

Alkuteoksiin kannattaa kuitenkin välillä tutustua, vaikka se on vaivalloista ja työlästä. Julkista keskustelua käydään aina yksinkertaistuksilla. Ihmiset, teokset ja ajatukset muodostuvat käytössä pelkiksi symboleiksi. Suuret ajatusrakennelmat ja pitkät tapahtumat typistetään iskulauseiksi ja napakoiksi väittämiksi.

Silloin keskustelusta katoaa tarkkuus ja viisaus. Todellisuus on aina monimutkaisempi ja kiinnostavampi kuin nasevat onelinerit ja selvät totuudet.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti