Anna Perho on nainen, äiti ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa. Twitter: @annaperho
Anna Perho on nainen, äiti ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa. Twitter: @annaperho

Uudenvuodenlupaukset: itselle valehtelua. Haaveilu: ihmeen odottelua. Siksi kannattaa mieluiten olla Tavoittelija, kirjoittaa Anna Perho kolumnissaan.

Olen aina pitänyt haaveilua turhanpäiväisenä viihteenä.

Sesonkiin kuuluvat uudenvuodenlupaukset ovat haaveiden surkuhupaisa muoto; rituaalinomaista itselle valehtelua. Tipaton tammikuu on keksitty, koska kukaan ei pysty sitoutumaan ”en juo enää koskaan” -tyyppisiin harakirisopimuksiin. Kuukauden nyt voi roikkua vaikka löysässä hirressä, mutta loppuelämä tekemättä sitä tai tätä, hahhatihah.

Jos valehtelisimme muille ihmisille yhtä törkeästi kuin valehtelemme itsellemme, meillä jokaisella olisi patologisen valehtelijan diagnoosi. Muut ihmiset välttelisivät meitä, ja ystävämme vaihtaisivat selkämme takana uskomattomia tarinoita petturuudesta ja horjahtaneesta mielenterveydestä.

Mutta silti: ”Minä laihdutan kesäksi bikinikuntoon.”

Miksi edes yrittää, kun ei siitä kuitenkaan mitään tule?

Haaveiden ja lunastamattomiksi tarkoitettujen lupausten valuvika on siinä, että ne ovat ylimitoitettuja ja epärealistisia. Sitä paitsi niiden taustalla on usein halu tyydyttää aivan jotain muuta tarvetta kuin mihin haaveen sisältö viittaa. Materiasta unelmoiva kaipaakin ehkä muiden arvostusta, sotilaallisesta siisteydestä haaveileva halajaa kontrollin tunnetta.

Haaveiden synkin puoli on se, että ne syövät toivoa. Kun rima asetetaan kerta toisensa jälkeen niin korkealle, että sitä on mahdoton saavuttaa, valoisampikin ihminen alkaa lopulta epäillä kykyään toteuttaa toiveitaan. Miksi edes yrittää, kun ei siitä kuitenkaan mitään tule?

Näine kyynisine ajatuksineni valpastuin, kun ystäväni kertoi haaveistaan hankkia kesämökki. Ystävän mies oli toppuutellut ja sanonut, että onko tällainen nyt järkevää. Kannattaisi odottaa parempia aikoja.

Silloin ystäväni sanoi jotain nerokasta: ”Mökin hankkiminen on tavoite, ja vien sitä projektia niin pitkälle kuin voin. Jos siitä ei tule mitään, olen ainakin kokeillut.”

Tässä lauseessa on kaikki.

Unelmoija odottaa satumaista ihmettä, tavoittelija tekee sen itse.

Unelmoija odottaa satumaista ihmettä, tavoittelija tekee sen itse. Elämä on surkean lyhyt projekti pelkässä odotushuoneessa seisoskeluun. Unelmoiminen on juuri sitä; epämääräistä norkoilua Oikean Elämän oven takana. Tavoittelija lähtee liikkeelle faktoista ja toiminnasta. Hän hyväksyy myös elämän yleisen hitauden suhteessa haluihimme.

Tieto toki pilaa monet hyvät haaveet. Yhtäkkiä tajuaa, että vain harvat asiat elämässä toimivat kuin hiustenpidennykset: unelmatukka tunneissa. Tylsää. Johan sen Jore Marjarantakin tiesi: haaveet kaatuu-uu-uu / varjot saapuu-u-uu.

Mutta sittenhän voi alkaa haluta jotain muuta. Jos ei saa bungalowia valkean hiekan ääreltä, äkkiäkös sitä keksii perustelut sille, että sysimusta suonsilmäke lautamökin pihalla onkin juuri se, mikä tarkoitettu on.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Missä viipyvät sankarillisista anopeista kertovat toimintaleffat?

”En todellakaan ole mikään äitipuoli. Ne on ilkeitä.”

Olen kuunnellut puolella korvalla lasten leikkimistä, mutta nyt meinaan kierähtää sohvalta alas. Miten lapsi voi tänä uusperheiden kulta-aikana ajatella ensimmäisenä, että äitipuoli on varmasti vastenmielinen tyyppi?

No, tietysti sen tähden, että klassikkosaduissa äitipuolien kohtalot ovat harvoin olleet niitä hauskimpia. Lumikin äitipuoli tanssii itsensä hengiltä hehkuvat rautakengät jalassaan, Hannun ja Kertun nälkäkuolemaan kiikuttanut eukko kohtaa itse kuoleman.

Viihteen voima on järkyttävän suuri.

Löytyy meiltä toki toinenkin latautunut perhetitteli, anoppi. Tästä lienee kiittäminen modernimpaa vitsiperinnettä. Toki vetävät tarinat vaativat aina roistonroolinsa, mutta missä ovat kettuilut pahantahtoisista appiukoista ja sadut saatanallisista isäpuolista?

Viihteen voima on järkyttävän suuri. Tilannetta tasapainottamaan tarvitsisimme valkokankaan täydeltä supersankariäitipuolia ja agenttianoppeja. Heitähän on oikeasti maailma pullollaan, joten ei luulisi olevan vaikea löytää? 

Kari Aihinen sai haukut, kun hän kertoi naisten huippukokkiuran kaatuvan usein siihen, että naiset ovat kotona lasten kanssa. Taisimme suuttua, koska hän osui arkaan paikkaan – ja oli osittain oikeassa.

Maineikkaan Savoy-ravintolan keittiöpäällikkö Kari Aihinen sai viime kuussa aikaan valtavan kohun vierailtuaan Ylen Puoli Seitsemän -ohjelmassa. Kun häneltä kysyttiin, miksi huippukokit ovat yleensä miehiä, Aihinen vastasi näin:

– No siihen tulee ihan tällainen fysiikan lait. Mimmit synnyttävät ja ovat sitten kotona yhden tai kaksi vuotta, miten sitten ovatkin äitiydet, raskaudet ja imetykset. Kyllä se vaikuttaa, koska tämä on niin raju ala.

– Ala menee eteenpäin, tulee uusia laitteita ja raaka-aineita. Kun palaa äitiyslomalta, pitää tehdä duunia entistä rajummin. Mutta sitten tulee eteen se, kuka hakee ja vie lapset päiväkotiin.

Fysiikan lait? Mitä? Moni veti herneet nenäänsä, ja Aihinen nostettiin tikunnokkaan. Mies pyysi anteeksi, ja aiheen käsittely loppui kuin seinään.

”Lasta hoitaa lähes aina äiti. Kotihoidontukea nostettiin keskimäärin 14 kuukautta.”

Olisi kuitenkin kannattanut jatkaa keskustelua ja kiinnittää huomiota siihen, mitä Aihinen sanoi epäonnisen ”fysiikan lait” -sanaparin jälkeen. Se nimittäin on valitettavasti totta.

Terveyden ja hyvinvoinnin laitos julkaisi syyskuussa raportin, jossa käsitellään perhevapaita, talouskriisiä ja sukupuolten tasa-arvoa. Raportissa todetaan, että lähes yhdeksässä kymmenestä perheestä lasta hoidetaan vanhempainvapaan päättyessä ainakin jonkin aikaa kotihoidontuella. Lasta hoitaa lähes aina äiti. Kotihoidontukea nostettiin keskimäärin 14 kuukautta. Lyhyellä matematiikalla se tekee yhteensä kaksi vuotta kotiäitiyttä.

”Jos naiset haluavat kuroa palkkakuilua umpeen, pääsemme tavoitteeseen vain töitä tekemällä.”

Miksi suutuimme Aihisen möläytyksestä? Siksi, koska hän oli osittain oikeassa. Miehet eivät yleensä ole lasten kanssa kotona muutamaa viikkoa, korkeintaan kuukautta pidempään. Syitä tähän on varmasti monia. Miehet eivät ehkä halua jäädä pois töistä. Työpaikalla hoitovapaaseen saatetaan suhtautua nuivasti ja annetaan ymmärtää, että koti-isät eivät ylennyksiä saa. Joskus voi myös olla, ettei puoliso anna jäädä, koska haluaa itse olla kotona. Monesti esteenä on myös raha: miehet tienaavat enemmän kuin naiset ja sen vuoksi äidin on järkevämpi jäädä kotiin.

Tässä vaiheessa pitäisi kuitenkin hälytyskellojen soida. Jos naiset haluavat kuroa palkkakuilua umpeen, pääsemme tavoitteeseen vain töitä tekemällä.

”Paras tapa panna Aihiselle jauhot suuhun on mennä vauvavuoden jälkeen töihin.”

Myös isien pitäisi pystyä jäämään kotiin. Vain sillä tavalla voimme varmistaa sen, että myös naisten urat etenevät, myös naiset saavat mahdollisuuksia parempiin palkkoihin, myös naisille kertyy tasaisesti eläkettä ja ennen kaikkea silloin myös työnantajat, ne pienetkin, uskaltaisivat palkata enemmän naisia.

Paras tapa panna Aihiselle jauhot suuhun on mennä vauvavuoden jälkeen töihin ja suoda miehelle mahdollisuus koti-isyyteen. Mielensäpahoittaminen ei edistä asiaa tippaakaan.