Hollywood-tähti Amanda Seyfried puhuu avoimesti mielenterveysongelmistaan, ja se on mahtava juttu.

Näyttelijä Amanda Seyfried, 30, kertoo tuoreessa haastattelussa Allurelle, että on syönyt pakko-oireisen häiriönsä eli OCD:n vuoksi 19-vuotiaasta asti mielialalääkkeitä.

Ulostulo on kaikkea muuta kuin yhdentekevä. On tärkeää, että yhä useampi julkkis Girls-tähti Lena Dunhamista suomalaisräppäri Cheekiin puhuu avoimesti mielenterveydestään ja sen hoidosta, kuten lääkityksestä.

Tähtien puheet muistuttavat, että mielenterveyden ongelmat ovat tavallisia ja että kuka tahansa voi kärsiä niistä.

Työpaikalla yleensä kerrotaan, jos joku on vatsataudissa tai flunssassa. Jos käsi kipsataan, yksi ja toinen kirjoittaa siitä somepäivityksen. Kun työkaveri taas jää pitkälle sairaslomalle eikä kukaan kerro syytä, moni veikkaa mielessään, että kyse on uupumuksesta tai masennuksesta. Mutta ei sitä sanota ääneen.

Ei kaikkien pidä päivittää mielenterveydestään Facebookissa. Jokainen voi tietenkin päättää itse, mistä avautuu. Tärkeintä on, ettei mielen sairauksia tarvitsisi hävetä – emmehän häpeä murtunutta rannetta tai influenssaakaan.

Kun ongelmista vaietaan julkisuudessa, yhä useampi vaikenee niistä myös läheisilleen. Vaikka usein puhuminen ja muut ihmiset auttavat voimaan paremmin. Psykologi Anna Salmi perustelee Väestöliiton blogissa, miksi.

”Pieni lapsi, joka on pois tolaltaan, tarvitsee vanhemman joka ymmärtää lapsen kokemusta. Vanhempi myötäelää ja vakuuttaa, että kipu ei kestä ikuisesti. Aikuiset eivät ole sen kummempia. Myös aikuinen tarvitsee toisen ihmisen, joka uskoo siihen, että kaikki muuttuu paremmaksi”, Salmi kirjoittaa.

Keskustelu auttaa myös ottamaan haltuun omia tunteita ja itselle tapahtuneita asioita.

Jokainen menee lääkäriin, kun polvi menee sijoiltaan. Miksei silloin, kun mieli murtuu?

Jokainen meistä menee lääkäriin, jos polvi menee sijoiltaan tai viisaudenhammas tulehtuu. Harmillisen usein ihminen ei kuitenkaan hae apua, kun mieli murtuu.

Kaikissa sairauksissa tilanne on usein helpompi korjata, mitä nopeammin kääntyy asiantuntijan tai edes läheisen puoleen. Amanda Seyfried uskoo, että mielenterveysongelmiin liittyvä häpeä estää monia hakemasta apua.

– Ihmiset luokittelevat mielenterveyden sairaudet erikseen, mutta mielestäni ne eivät eroa muista sairauksista. Ne pitäisi ottaa yhtä vakavasti kuin mikä tahansa muu. Mielenterveysongelmat eivät näy päällepäin, ei ole pattia tai kystaa. Mutta sairaus on olemassa. Miksi sinun täytyy todistaa se? Jos voit hoitaa sen, voit hoitaa sen, näyttelijä sanoo.

Toivottavasti jaottelu on jonain päivänä historiaa, koska siitä ei ole mitään hyötyä.

Latvalaho

Milloin se tajutaan? Mielen sairaus ei ole sen ihmeellisempi juttu kuin murtunut jalka

Minä en häpeä omia mielenterveysongelminiani. Minun mielenterveysongelmani sen sijaan ovat aiheuttaneet häpeää ns. läheisilleni. Ja se jos mikä on hävettävää suhtautumista sairauteen, jota en ole päässyt valitsemaan. Ei kukaan/mikään kysynyt minulta että, minkä sairauden valitsen. Jokainen kun sairastuu elämänsä aikana johonkin sairauteen. Psyykkisesti nyrjähtänyt ihminen on todella yksinäinen vaivansa kanssa. Varsinkin, jos lähipiiri ei osaa/uskalla kohdata asiaa. Mitä he pelkäävät? Hulluus ei...
Lue kommentti

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti

 Ostitko sinä rontti taas meikkejä sähkölaskurahoilla? 

Piti maksaa lasten päiväkotimaksut, mutta meninkin näköjään sitten manikyyriin. Ups!

Olin matkalla pankkiin keskustelemaan marginaaleista, mutta päädyinkin ostamaan maskaraa. Mitä väliä!

Valtakunnankohauttaja, Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen nosti niin sanotun talouskissan pöydälle tuoreessa kolumnissaan. Suomalaisissa parisuhteissa muhii epätasa-arvo.

Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. 

Nyt kyse ei ole kotitöiden jakautumisesta, vaan uudenlaisesta taloudellisen epätasa-arvon alalajista. Ei, ei siitä, että naiset tienaavat miehiä vähemmän. Tällä kertaa puhutaan miesten harteille jäävästä laskunmaksu-urakasta. Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. Jos muistat niin tehneesi, muistat nyt väärin!

– Eniten ihmettelen tätä: miehet maksavat kotitalouden laskut. Joskus yhteiseltä tililtä ja joskus omalta, mutta useimmiten ne ovat miehiä, jotka ottavat kontolleen laskujen maksamisen vaativan ajan ja harmin, Vaaranen päivittelee kolumnissa.

Hänen tietonsa perustuvat ”miesten kanssa käytyihin keskusteluihin”. Tuekseen hän tempaisee myös kuuden vuoden takaisin tasa-arvobarometrin, jonka mukaan vastuu taloudesta jää useammin miehille kuin naisille.

Totta. Voi sen barometrin niinkin tulkita. Suora lainaus kuuluu: Väittämään ”Miehellä on ensisijainen vastuu perheen toimeentulosta” miehet vastasivat naisia huomattavasti perinteisemmin pitäen miestä useammin päävastuullisena kuin naiset.  Suomeksi: Miehet siis kokevat tilanteen näin. 

Koska laskujen maksamisen sukupuolijakaumaa ei Suomessa ole toistaiseksi selvitetty (ihme!), Vaaranen tähyää maailmalta ”kansainvälisiä tutkimuksia ja selvityksiä”.

–  Iso-Britanniassa yksi kolmesta naisesta unohtuu ostelemaan meikkejä rahalla, jota tarvittaisiin laskujen maksuun, Vaaranen iskee lukuja pöytään.

Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa.

I beg your pardon?

Perustan väitteeni nyt puhtaasti naisten kanssa käymiini keskusteluihin, mutta tasan nolla prosenttia naisista toimii näin. 

On ihanan virkistävää, että rinnakkain elää monta naisten vinoutunutta rahasuhdetta käsittelevää debattia. Naiset rasittavat miehiä laskunmaksuasioilla ja shoppailevat sekopäinä! Naiset ruikuttavat pienemmistä palkoistaan, vaikka kaikki on hyvin!

Naiset haluavat varmaan enemmän liksaakin vain sen tähden, että saavat haalittua lisää meikkejä. Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa. Ja miesten maksutaakka vain kasvaisi, kun heidän pitäisi hoitaa ne erääntyneet yvesrocherin laskutkin.

Anteeksi miehet, anteeksi luonto!

Lähden lisäämään vähän ripsiväriä.

Käyttäjä12223
Seuraa 
Liittynyt19.11.2017

Nainen, rasitatko sinäkin miestäsi etkä maksa laskujasi? Yritä edes!

Just joo. olen kyllä eronnut miehestä, joka ei hallinnut edes omia raha-asioitaan, saati sitten perheen. Lainat maksettiin puoliksi, ja yllätys yllätys, minä hoidin ruokamenot, lasten menot ja osani laskuista. kun ero tuli, onneksi olin huolehtinut avioehdon. Sain ihan kivan kodin, kun talosta kaksi kolmasosaa oli minun. Velkaa toki tuli uudestakin kodista. minä olen olen ainoa, joka avustaa täysi-ikäisiä lapsia heidän ajokorteissaan, takuuvuokrissaan ym. Jaksaa kyllä huvittaa noi Vaarasen...
Lue kommentti