Jenni Kokander uskoo olevansa säkenöivä pullukka. Twitter: @jkokander
Jenni Kokander uskoo olevansa säkenöivä pullukka. Twitter: @jkokander

”En ollut ajatellut, että paljaassa navassani olisi mitään ihmeellistä”, kirjoittaa näyttelijä Jenni Kokander kolumnissaan.

Pari viikkoa sitten somessa keskusteltiin Tanssii tähtien kanssa -kilpailijan Hanna Sumarin alleista. Osa kommenteista oli loukkaavia, kuten ”miten tuon ikäinen nainen kehtaa esiintyä hihattomassa mekossa” . Mutta oli myös kannustavia viestejä, kuten ”hienoa, kun uskallat olla oma itsesi”.

Kävin heti kurkkaamassa Hannan kuvia. Näin niissä upean karismaattisen ammattiesiintyjän, jolla oli vilkkuvat silmät.

Mutta miksi jopa positiiviset ja kannustavat kommentit ärsyttivät minua?

Miten kaikkien viidakontähtösten ja temptationislandien rinnalla minun paljas mahani oli erityisen ”rohkea veto”.

Tein itse Putouksen kutoskaudella sketsihahmona napatanssiesityksen, jossa keikutin hyllyvää vatsaani, ja kyllä siinä allitkin lätkyivät. Jokin lehti oli otsikoinut jutun esityksestäni ”Jenni Kokanderin rohkea veto”.

Somekanavani täyttyivät riemastuneista viesteistä: Kiitos Jenni, ettet häpeä itseäsi! Olet meidän kaikkien isojen tyttöjen sankari! Ihailen itsetuntoasi!

Palaute hämmensi ja teki minut todella surulliseksi.

En ollut ajatellut esitystäni mitenkään rohkeana vetona. Olen aina ajatellut olevani ihan tavallinen nainen.

En ollut ajatellut, että paljaassa navassani olisi mitään ihmeellistä. En ymmärtänyt, miten kaikkien viidakontähtösten ja temptationislandien rinnalla minun paljas mahani oli erityisen ”rohkea veto”.

Miksi ajatellaan, että nainen, joka ei ole kokoa 36/38, on automaattisesti epätyytyväinen kroppaansa?

Toki minäkin puristelen vatsamakkaroitani välillä peilin edessä ja päätän jokaisen mässäilysession jälkeen aloittaa kaalisoppadieetin heti huomenna, mutta näinhän taitavat toimia kaikenkokoiset naiset.

Meille tyrkytetään kuvaa epätoivoisista lihavista ihmisistä, joita kiusataan ja syrjitään kaikkialla.

Tunnen nimittäin paljon tissikkäitä ja pyllykkäitä naisia, joilla on rautainen itsetunto. Toisaalta tunnen myös monta todella hoikkaa naista, jotka eivät suostu menemään uimahalliin, koska häpeävät timmiä kroppaansa.

Meille tyrkytetään kuvaa epätoivoisista lihavista ihmisistä, joita kiusataan ja syrjitään kaikkialla. Pullukat juoksevat juoksumatolla ja juovat smoothieita, jotta kelpaisivat puolisoilleen.

Ylipaino on iso kansanterveydellinen ongelma, ja tietysti minäkin liputan terveellisten elämäntapojen puolesta.

Äitinä yritän kasvattaa lapsistani ihmisiä, joilla on terve, luonnollinen ja kunnioittava suhde ruokaan ja omaan kehoonsa.

Silti unelmoin maailmasta, jossa erilaisuuteen suhtauduttaisiin aina itsestäänselvyytenä.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Mahakas

Milloin hyllyvän vatsan näyttämisestä tuli rohkea teko?

Kun elämässä on kokenut ja nähnyt muutakin, niin huomaa kuin toisarvoista on se "täydellinen" kroppa. Ja itse ehkä voin sanoa että olen tyytyväinen että olen elänyt, kasvanut lapsesta teiniksi aikana jolloin ei ollut tätä nykyajan ulkonäkökeskeisyyttä. Olen mieluummin epätäydellinen ja siksi juuri täydellinen makkaroineni ja alleineni
Lue kommentti

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti

 Ostitko sinä rontti taas meikkejä sähkölaskurahoilla? 

Piti maksaa lasten päiväkotimaksut, mutta meninkin näköjään sitten manikyyriin. Ups!

Olin matkalla pankkiin keskustelemaan marginaaleista, mutta päädyinkin ostamaan maskaraa. Mitä väliä!

Valtakunnankohauttaja, Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen nosti niin sanotun talouskissan pöydälle tuoreessa kolumnissaan. Suomalaisissa parisuhteissa muhii epätasa-arvo.

Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. 

Nyt kyse ei ole kotitöiden jakautumisesta, vaan uudenlaisesta taloudellisen epätasa-arvon alalajista. Ei, ei siitä, että naiset tienaavat miehiä vähemmän. Tällä kertaa puhutaan miesten harteille jäävästä laskunmaksu-urakasta. Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. Jos muistat niin tehneesi, muistat nyt väärin!

– Eniten ihmettelen tätä: miehet maksavat kotitalouden laskut. Joskus yhteiseltä tililtä ja joskus omalta, mutta useimmiten ne ovat miehiä, jotka ottavat kontolleen laskujen maksamisen vaativan ajan ja harmin, Vaaranen päivittelee kolumnissa.

Hänen tietonsa perustuvat ”miesten kanssa käytyihin keskusteluihin”. Tuekseen hän tempaisee myös kuuden vuoden takaisin tasa-arvobarometrin, jonka mukaan vastuu taloudesta jää useammin miehille kuin naisille.

Totta. Voi sen barometrin niinkin tulkita. Suora lainaus kuuluu: Väittämään ”Miehellä on ensisijainen vastuu perheen toimeentulosta” miehet vastasivat naisia huomattavasti perinteisemmin pitäen miestä useammin päävastuullisena kuin naiset.  Suomeksi: Miehet siis kokevat tilanteen näin. 

Koska laskujen maksamisen sukupuolijakaumaa ei Suomessa ole toistaiseksi selvitetty (ihme!), Vaaranen tähyää maailmalta ”kansainvälisiä tutkimuksia ja selvityksiä”.

–  Iso-Britanniassa yksi kolmesta naisesta unohtuu ostelemaan meikkejä rahalla, jota tarvittaisiin laskujen maksuun, Vaaranen iskee lukuja pöytään.

Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa.

I beg your pardon?

Perustan väitteeni nyt puhtaasti naisten kanssa käymiini keskusteluihin, mutta tasan nolla prosenttia naisista toimii näin. 

On ihanan virkistävää, että rinnakkain elää monta naisten vinoutunutta rahasuhdetta käsittelevää debattia. Naiset rasittavat miehiä laskunmaksuasioilla ja shoppailevat sekopäinä! Naiset ruikuttavat pienemmistä palkoistaan, vaikka kaikki on hyvin!

Naiset haluavat varmaan enemmän liksaakin vain sen tähden, että saavat haalittua lisää meikkejä. Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa. Ja miesten maksutaakka vain kasvaisi, kun heidän pitäisi hoitaa ne erääntyneet yvesrocherin laskutkin.

Anteeksi miehet, anteeksi luonto!

Lähden lisäämään vähän ripsiväriä.

Käyttäjä12223
Seuraa 
Liittynyt19.11.2017

Nainen, rasitatko sinäkin miestäsi etkä maksa laskujasi? Yritä edes!

Just joo. olen kyllä eronnut miehestä, joka ei hallinnut edes omia raha-asioitaan, saati sitten perheen. Lainat maksettiin puoliksi, ja yllätys yllätys, minä hoidin ruokamenot, lasten menot ja osani laskuista. kun ero tuli, onneksi olin huolehtinut avioehdon. Sain ihan kivan kodin, kun talosta kaksi kolmasosaa oli minun. Velkaa toki tuli uudestakin kodista. minä olen olen ainoa, joka avustaa täysi-ikäisiä lapsia heidän ajokorteissaan, takuuvuokrissaan ym. Jaksaa kyllä huvittaa noi Vaarasen...
Lue kommentti