Anna Perho on nainen, äiti  ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa.  Twitter:@annaperho
Anna Perho on nainen, äiti ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa. Twitter:@annaperho

Menestystä jarruttavat pelko ja uskomukset, kirjoittaa Anna Perho.

Avioerosta selvinnyt ystäväni uhkui sankarieroajan taistelutahtoa. Kun elää monta vuotta pienennetyllä liekillä, vapaus puhaltaa sen valtavaan roihuun.

Näinhän sen kuuluisi mennäkin. Jokainen, joka juuttuu kasvattamaan mieleensä vanhoista vääryyksistä muodostuvaa katkeruuden myrkkypuutarhaa ansaitsee tulla haudatuksi sinne. Ei elämää ole tarkoitettu peruutuspeilin vilkuiluun. Miksi tuijotella sinne, kun takaisin ei enää pääse?

No, tämä syndrooma ei vaivannut ystävääni. Eksäjutut hoidettuina ja muuttolaatikot purettuina oli aika tarkastella työuraa. Sitten hän sanoi jotain ällistyttävää: ”Mä haluan menestyä.”

Mitä jos siitä ei tulekaan mitään? Sitten olet keulinut turhaan!

Ällistyttävää ei ole menestyksen hamuaminen. Mutta se on, että sitä uskaltaa toivoa ääneen. Mitä jos siitä ei tulekaan mitään? Sitten olet keulinut turhaan! Ja sata muuta lannistavaa sananlaskua tähän!

Tiesin kyllä, että jossain on olemassa uraihmisiä, jopa uranaisia. Mielikuvissani nämä tyypit harppoivat pitkin Kuudetta Avenueta tai räpläsivät kännyköitään Keilaniemen tornitalojen hisseissä.

Mutta että menestyjä, ihan tässä minun edessäni. Huh huh.

Kohtaus jäi vaivaamaan minua. Miksi menestymisen haikailu tuntui nololta, vaikka olin kieltämättä itsekin pyrkinyt määrätietoisesti kohti tiettyjä tavoitteita – kuten harjoitellut puhumaan Marge Simpsonin äänellä?

Olisin tietysti voinut mussuttaa jotain suomalaisesta menestyskielteisyydestä – siis siitä, että suomalainen ottaisi naapurikseen mieluummin väkivaltaisen sekakäyttäjän kuin jonkun, jolla menee aivan ultimaattisen loistavasti.

Mutta se olisi liian helppoa. Todellisuudessa menestystä jarruttavat pelot ja uskomukset. Omat ja muiden. Mitä jos vaikka astianpesukone menee yöllä tukkoon, tulee vesivahinko, meidän kämppä homehtuu ja joudutaan astmasairaalaan kaikki? Tai jos en osaakaan kaikkea heti?

Muiden pelot näyttäytyvät vähättelynä ja hyvinä neuvoina, joiden tarkoitus on saada sinut luopumaan haaveista, joita neuvoja ei omien harhojensa vankina viitsi toteuttaa.

Että siitä kuule nainen pyykkiä pesemään, apukeittiössä se todellinen onni on.

Ja tietenkin jostain ilmestyy aina jeesustelija, joka väittää, että kuolinvuoteella jokainen toivoo olleensa enemmän lastensa kanssa eikä siellä kamalassa työpaikassa menestymässä.

Että siitä kuule nainen pyykkiä pesemään, apukeittiössä se todellinen onni on.

Nykyisin ajattelen, että toiveitaan vähempään tyytyminen on iso riski. Aktiivinen alisuorittaminen kasvattaa elämättömän elämän korkoa. Sitä katuu kuolinvuoteella enemmän kuin mitään muuta.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, saat parhaat juttumme sähköpostiisi joka arkipäivä.

Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti