Anna Perho on toimittaja ja kirjailija, joka asuu Suomen yleisimmässä pakettitalossa. Hän harrastaa lukemista ja koiransa käärimistä fleeceen. Twitter:@annaperho
Anna Perho on toimittaja ja kirjailija, joka asuu Suomen yleisimmässä pakettitalossa. Hän harrastaa lukemista ja koiransa käärimistä fleeceen. Twitter:@annaperho

Elämänilo ja voitonriemuinen nautiskelu ovat meille tuntemattomia käsitteitä, sanoo Anna Perho.

Ranskan kielessä on termi, jonka kääntäminen suomeksi on mahdotonta: joie de vivre. Sen voi toki kääntää paperilla ”elämäniloksi” tai ”voitonriemuiseksi nautiskeluksi”, mutta reaalimaailmassa nämä ovat meille tuntemattomia käsitteitä.

En kyseenalaista niskakyyryä marraskuisin; en ihmettele, miksi juuri Suomen kansallissäveltäjän tunnetuin ominais­piirre on silmien välissä oleva syvä ryppy. Pimeys ja yhdeksän kuukauden mittainen sadekausi tekee kenestä hyvänsä depressiivisen ilovajukin.

Odotan kesältä silti aina vähän enemmän. Hetkellistä toivoa, kepeyttä, opti­mismia. Todistetta siitä, että meillä olisi kykyä nauttia elämästä edes näiden muutamien hetkien ajan, kun meillä on valoa ja vapaata työsuojeluvaltuutetun suunnittelemista avovankiloista.

”Jokaista elämämme tekoa verrataan kesäkuukausina marjanpoimintaan.”

Mutta sitten taas muistan Lapin Kesän sanat: Miks meillä kaikki kaunis tahtoo kuolla / ja suuri surkastua alhaiseen? No minäpä kerron. Koska meillä on yliluonnollinen kyky tehdä kaikesta hiemankin nautintoihin viittaavasta peruste ehdonalaiselle tai kuolemansynnille.

Otetaan nyt vaikka nämä marjat. Jokaista elämämme tekoa verrataan kesäkuukausina marjanpoimintaan. ”Emmekö Pokémonien sijaan voisi poimia mustikoita, vadelmia ja kantarelleja?” tuskaili yleisönosastokirjoittaja Helsingin Sanomissa.

Poimiminen – siis pitkäveteinen kyykkiminen vaikeissa asennoissa typerän näköinen verkkohattu päässä, kun saman kaman saa torilta kahdessa minuutissa – on murtomaahiihdon kesäinen serkku, johon tiivistyy kansallinen kyvyttömyys nauttia tekemättömyydestä.

Fantastinen kiteytys suomalaisesta nautintoimpotenssista oli myös ravintoterapeutti Hanna Partasen lausunto, jonka mukaan suomalaisten pitäisi opetella syömään pahempaa ruokaa. Hyvä ruoka tuottaa liiaksi iloa.

”Sääntö-Suomi ei lepää.”

Kesän suuret rock-festivaalit aiheuttivat laajaa mielipahaa, koska niillä ”ei enää soiteta rokkia”, vaan niille otetaan kaiken maailman suosittuja poppareita, kun pitäisi olla Eero ja Jussi.

Myöskään sääntö-Suomi ei lepää. Poliisi pidätti höyryveturin kuljettajan nimettömän ilmiannon perusteella, mikä tuntuu yhtä iloiselta uutiselta kuin pyromaani, joka sytyttää Muumitalon palamaan. Pidätyksen syy: kuljettaja oli 69-vuotias, vaikka saisi olla vain 68-vuotias.

Heinäkuu lähestyy loppuaan, joten aivan näinä hetkinä alkavat mittavat artikkelisarjat vieroitushoidoista, aviokriiseistä ja lomaltapaluuahdistuksesta, jotka runtelevat lomansa päättelevää kansaa.

Ranskalaisilla on muuten eräs toinenkin näppärä sanonta: je suis sick of this bullshit.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Mimmi83

Miksi kaikkea pitää verrata marjanpoimintaan?

Hyvä Anna, vaikka sinä kaupunkilaisena et arvosta metsässä vietettyjä hetkiä marjastaen tai sienestäen yms. niin suothan siitä nauttiville sen oikeuden näin toimia. Itse vietin juuri mustikkametsässä muutaman hikisen tunnin ja voin kertoa sen olleen odotettu hetki kaupunkilaiselle ja toimistotyöiselle. Minä koen siitä iloa sekä poimintahetkellä kuin myös talven pimeinä aamuina kun kaadan itse poimimiani mustikoita aamupuurooni ja nautin niiden mausta. Joten jos sinä et siitä iloa löydä omalta...
Lue kommentti
Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti