Näyttelijä Ulla Virtanen on vapaaehtoisesti kaikkialla missä on, paitsi junan lastenvaunussa.
Näyttelijä Ulla Virtanen on vapaaehtoisesti kaikkialla missä on, paitsi junan lastenvaunussa.

Ei hääpuhetta tai uutta parisuhdetta ilman, että joku päästää suustaan nolaavan kliseen. Olisiko jo aika siirtyä eteenpäin, kysyy koomikko Ulla Virtanen kolumnissaan.

Tapasin erään kaverini jonkin aikaa sen jälkeen, kun olimme muuttaneet avopuolisoni kanssa yhteen. Hän tiedusteli iloisena kuulumisiani kysyen, miten yhdessä asuminen sujuu ja joko **tuttaa. Vastasin kaverilleni, että ei tietenkään ketuta, ja jos niin tekisi, niin minähän muuttaisin heti pois. Eihän mikään pakota minua pysymään suhteessa.

Ymmärsin silti, ettei kaverini esittänyt kysymystään ilkeämielisesti, vaan kyseessä oli kliseisiin perustuva hyväntahtoinen keskustelunavaus. Sillä näinhän me puhumme parisuhteista.

Sinkkuaikoina en voinut ymmärtää joidenkin suurta tarvetta naittaa vapaana elävät tuttavansa lähes kenelle tahansa. Kuin sinkkuus olisi jokin nolo tila, joka pitäisi äkkiä korjata. ”Ota se, sehän on ihan hyvä”, on yllättävän yleinen meriitti sinkkupiireissä. Ota se, se ei ole kuin hieman nilkki.

Ja sitten kun sinkku vaihtaa yksinolon parisuhteeseen, alkavat parisuhdekliseet. Puolisoa tulee vähän haukkua. ”Täytyy kysyä hallitukselta. ” Pyydetään iltavapaata. ”Ukko vaan makaa sohvalla...” Väittämiä ja lentäviä lauseita riittää.

Herranen aika, jos joku pakotetaan naimisiin, niin pelastakaa hänet!

Mikään parisuhde ei välty näiltä latteuksilta, ei edes se ultimaattinen rakkauden juhla eli häät. Lähes jokaisissa häissä pidetään puhe, joka perustuu sille vitsille, miten miesparka joutuu nyt liekaan ja kuinka naisen voi pitää onnellisena, kun sanoo vain ”joojoo kulta”. Kuinka loukkaavaa morsianta kohtaan, joka näin leimataan kidnappauksen tehneeksi kiduttajaksi. Sekä miestä kohtaan, joka asetetaan uhrin ja vässykän asemaan. Herranen aika, jos joku pakotetaan naimisiin, niin pelastakaa hänet! Ihmisoikeusjärjestöiltä vetoomukset peliin!

Väittäisin monen parisuhdeongelman johtuvan näistä kliseistä, jotka ehkä on alun perin tarkoitettu vitseiksi, mutta jotka ahkeraan viljeltyinä muuttuvat itseään toteuttaviksi ennustuksiksi.

Kun tarpeeksi hoetaan, kuinka ärsyttävää naisista on se, kun mies ei laske tai nosta pöntön kantta, niin se alkaa pidemmän päälle omassakin kodissa ärsyttää.

Eikö olisi jo aika edetä tuoreempiin kliseisiin?

Eräs ystäväni, joka on feministi niin kuin minäkin, lipsautti suustaan kommentin, kuinka me tytöt voidaan laittaa ruoka reissussa, koska ”pojat sitäjatätä”. Vaikka meidän molempien puolisot ovat huomattavasti taitavampia kokkaamisessa. Näin meihin kaikkiin on sisäänupotettu stereotypioita.

On totta, että huumori perustuu usein stereotypioihin ja huumori on tapa käsitellä maailmaa. Mutta eikö olisi jo aika edetä tuoreempiin kliseisiin kuin näihin 50-lukulaisiin arvoihin perustuviin parisuhdestereotypiohin?

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

On aika hemmetin vaikeaa rakastaa kroppaa, joka paisuu yhden syksyn aikana lähes seitsemän kiloa.

Kuten useimmat tuntemani naiset, olen ollut ulkonäkööni tyytymätön noin kahdeksanvuotiaasta. Nyt olen oppinut, etten saisi olla. Olisi trendikkäämpää syleillä näitä ainutkertaisia muotojani ja arvostaa sitä, mihin kehoni pystyy, ei sitä, miltä se näyttää.

Kanankakat. Siitä on kehopositiivisuus kaukana, kun yhden syksyn aikana lihoo lähes seitsemän kiloa. Yhtään ei tee mieli syleillä näitä entisten kurvien päälle kasvaneita uusia kurveja. Ne tarkoittavat, että saan kantaa taas läjän lempifarkkuja ja hintavia ulkovaatteita kirppiskeräykseen.

Paisuminen tuntui lisäksi epäreilulta. Syksyn ajan olin treenannut enemmän kuin ikinä, noin neljästi viikossa. En mässäillyt, mutta ehkä juoksukoulu kasvatti ruokahaluani samaan tahtiin kuin lähestyvät nelikymppiset hidastivat aineenvaihduntaani. (Vai hidastivatko sittenkään? Taas yksi asia, josta niillä mokomilla on kiistanalaisia näkemyksiä.)

Hetken sain kyllä uskoteltua itselleni, että lisäkilot ovat vain lihasmassaa. Ehkä viidesosa niistä onkin.

 

”Muinoin, kun vielä verhouduimme mammutinnahkoihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.”

Ironista on, että biologian puolesta voisin olla kehooni aika tyytyväinen. Muinoin, kun vielä verhouduimme mukavasti väljiin mammutinnahkoihin emmekä pillifarkkuihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.

Se jaksaa juosta kympin ja hiihtää kaksi. Se kyykkää neljä tuntia putkeen (suppilovahveroiden perässä, ei muuten), kiipeää leikkipuistossa hämähäkinverkon huipulle ja nostaa kymmeniä kiloja suorille käsille. Se on tehnyt lähes tyhjästä, synnyttänyt ja ruokkinut kolme uutta ihmistä. Loistokapine oikeastaan.

Saan kai silti vähän surra sitä, minkä olen menettänyt? Nimittäin luottamukseni siihen, että reippaasti liikkumalla ja fiksusti syömällä pysyn sen näköisenä kuin toivon.

”En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä, joten näillä mennään.”

Kun kehopositiivisuus tuntuu liian vaikealta, treenaan kehorealismia. En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä 3-4 kerrasta viikossa, joten näillä mennään. En ehkä enää koskaan mahdu siihen 38-kokoiseen ruusumekkoon, jossa muutama vuosi sitten juhlin veljeni häitä, mutta voin ostaa uuden ja yhtä kauniin, kokoa 42.

Ei kehoaan tarvitse joka päivä niin ylenpalttisesti rakastaa, mutta sen kanssa kannattaa tulla toimeen. Tämän minäkin yritän muistaa – myös sitten, kun (yllättävän pian) kroppani lakkaa olemasta biologinen loistokapine.

Kysely

Oletko tyytyväinen ulkomuotoosi?

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti