Näyttelijä Ulla Virtasella on pitkät jalat ja lyhyt epäreiluudensietopinna.
Näyttelijä Ulla Virtasella on pitkät jalat ja lyhyt epäreiluudensietopinna.

– Kaikkihan tiedämme, palttiarallaa, minkälainen ihmiskeho on. Miksi ihmeessä me silti häpeämme sitä ja sen näkyvyyttä eri tilanteissa? koomikko Ulla Virtanen kysyy kolumnissaan.

Sattuipa kerran: Hyppäsin pyörän selkään kesäinen kukkamekko päälläni. Lähdettyäni matkaan tajusin, että mekon helma nousi polkiessa ylös ja paljasti reidet lähes kokonaan. Ensiksi kiskoin mekon helmaa alaspäin, mutta sitten sain niin voimakkaan ärsyyntymisen epämääräismoralistista maailmaa vastaan, että minun oli pakko ihan pysähtyä hetkeksi puhkumaan raivoa tienpientareelle.

Mitä väliä on sillä, näkyykö reiteni polkiessa? räyhäsin mielessäni ja tuijotin viattomia ohikulkijoita niin syyttävästi, että hyvä, etteivät vaihtaneet kadun puolta peloissaan.

Kukaanhan ei mitään sanonut, mutta niin vahvasti minuun ovat iskostuneet naisten pukeutumisen käytössäännöt, että syytin mielessäni kaikkia ohikulkevia minun syyttämisestäni.

”Muistan vahvasti nuoruuteni kommentit myös siitä, että jos rintsikan olkain näkyy, se on noloa.”

Väitän, etten ole häpeän kanssa yksin. Ikäpolveni ja vanhemmat nolostelevat, kun hame nousee tuulenpuuskan vuoksi hieman. Muistan vahvasti nuoruuteni kommentit myös siitä, että jos rintsikan olkain näkyy, se on noloa.

Toivoisin, etteivät nykynuoret tuntisi turhaa häpeää omasta pukeutumisestaan. Ainakaan nykyisen valkoiset läpikuultavat legginsit -tyylin perusteella he eivät tunne. Ja se on oikein. Kaikkihan tiedämme palttiarallaa, minkälainen ihmiskeho on. Miksi ihmeessä me silti häpeämme sitä ja sen näkyvyyttä eri tilanteissa?

Toisella kertaa istuin melontaretkellä joen rannassa pitämässä evästaukoa. Sortsini olivat kastuneet kajakissa, joten istuin t-paidassa bikinialaosat jalassani.

”Käytännössä näytti siis siltä kuin istuisin alushousuissa julkisella paikalla.”

Käytännössä näytti siis siltä kuin istuisin alushousuissa julkisella paikalla. Ohikulkijat tuijottivat minua pitkään, ja taas minua ärsytti. Vähän matkan päässähän oli uimaranta, missä toiset makailivat pikkupikkubikineissä ja kalukukkarospeedoissa. Ja minun asuniko oli sopimaton! kiehahdin.

Täytyy toki ottaa huomioon, että saattaa olla, että ihmiset katsoivat vain, että onpa hurmaavan karismaattinen nuorehko nainen siinä urheilullisella retkellä. Tai sitten kukaan ei edes katsonut minua. Silti. Miksi me olemme niin kaksinaismoralistisia pölöjä, että olemme luoneet nipotussääntöjä ilman logiikkaa? Rintsikat päällä ei voi olla julkisella paikalla, mutta bikineissä voi. Eihän tässä oikeasti ole mitään järkeä!

”Kiskaisin kostoksi koko maailmalle mekkoni niin ylös, että puoli pakaraa kiilsi kalpeana Helsingin kesäpäivässä. ”

Ärsyyntymiseni johti siihen, että kiskaisin kostoksi koko maailmalle mekkoni niin ylös, että puoli pakaraa kiilsi kalpeana Helsingin kesäpäivässä. Ohikulkijat ihaillen katsoivat, että kuka rohkea paremman maailman puolesta taistelija kiitääkään pyörällä ohitse. Kansa hurrasi!

Oikeasti kukaan ei katsonut, mutta minulle tuli voittajafiilis. Ja vähän kylmä.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Miksi bikineissä voi olla julkisella paikalla, mutta rintsikoissa ei?

Ei Ullan huoli ole turha. Voin näin miehenä vakuuttaa, että aina kun nainen ajelee polkupyörällä ohi helmat korvissa niin katselen haaroväliä oli nainen millainen tahansa, tosin ihan turhaan kun mitään oikeasti ihmeellistä ei oikeastaan koskaan näy. Nainen vetää lähes joka kerta ns siivet suppuun ja tästä voin päätellä olevani edelleen mies numero uno patriarkaalisessa maailmassa se on ikään kuin tervehdys ja alistumisen merkki vahvemmalle. Lisäksi meissä miehissä tietenkin asuu vanhojen...
Lue kommentti
Näyttelijä Ulla Virtanen seisoo perässäsi jonossa. Kuva: Juha Salminen

Vaikka ohitus vaikuttaa pieneltä asialta elämässä, se kertoo ihmisestä paljon, Ulla Virtanen kirjoittaa.

Jonotin lentokentällä rahanvaihtoon. Käytössä oli kaksi kassaa ja keskellä yksi jono. Lähellä rahanvaihtopistettä seisoskeli kolme tyyppiä juttelemassa. Jono eteni hyvää vauhtia, ja pian olin jo ensimmäinen jonossa.

Kun toinen kassoista vapautui, porukasta yksi huudahti vaihtavansa rahaa ja spurttasi nopeasti ohitseni kassalle. Suuni loksahti auki. Hän oli ihan selvästi nähnyt jonon.

Tällaisiin asioihin on puututtava heti ennen kuin tilanne menee ohi. Ei kannata lentää Teneriffalle porukan perässä vain kertoakseen siellä, että hei olit sikamainen nilkki! Keräsinkin itseni ja sanoin: ”Etuilitpa ikävästi.” Ohittaja tuhahti jotain vahingosta ja jatkoi asioimistaan. Sanattomana törkeydestä loin tyyppiin inhoavia katseita ja murehdin loppupäivän ihmiskunnan tilaa.

Ihmiskunnan tuhoon on monia syitä, yksi niistä on ohittaminen, tuo itsekkyyden sivuhaara. Ohittaja kuuluu ihmistyyppiin, joka on mielestään tärkeämpi kuin muut ja myös osoittaa sen.

”Minä väittäisin, että kyse on mulkerosta itsekeskeisestä luonteesta.”

Saattaahan joku ohittaa vahingossakin. Itsekin olen joskus etuillut, koska olenhan ajatuksissakulkija, joka kävelee päin tolppia. Mutta en tee sitä tahallani. Vahinko-ohittaja lehahtaa punaiseksi ja pyytelee anteeksi. Ohituspahis ei. Hän saattaa ohittaessaan jopa katsoa silmiin. Mistä nämä tyypit tulevat ja ennen kaikkea, miten he kehtaavat?

Luulen, että taipumus kehittyy jo lapsuudessa. Olin muinoin laivan leikkihuoneessa töissä. Tein kasvomaalauksia, ja lapset jonottivat kiltisti vuoroaan. Yhtäkkiä paikalle tuli äiti, joka laittoi taaperon eteeni istumaan: ”Hän ottaa perhosen”. Ohjasin äitiä jonon hännille, jolloin tämä ärähti: ”Hän on niin pieni, että hänen ei todellakaan kuulu jonottaa!”

Joku sanoisi, että kyse on omansa suojelemisesta, leijonaäidin vaistosta. Minä väittäisin, että kyse on mulkerosta itsekeskeisestä luonteesta.

Tämä selittää myös ison osan maapallomme ongelmista. Vaikka ohitus vaikuttaa pieneltä asialta elämässä, se kertoo ihmisestä paljon. Jos ihminen pistää itsensä toisen edelle niin, että on valmis aiheuttamaan toiselle mielipahaa ja rikkoo samalla yleisiä käytössääntöjä, on sympatian kyky pieni. Toisella ei ole väliä.

Tämä johtaa helposti isompiin ongelmiin. Amerikassa republikaanit eivät halua satsata yleiseen terveydenhuoltoon, koska ”minä ensin, minun rahat”. Miksi minun pitäisi vastata toisten ongelmista? Miksi minun pitäisi välittää siitä, että tuo toinen oli ennen minua jonossa? Minulla on nyt kiire.

Tie parempaan maailmaan vie pienten asioiden kautta. Älä ole itsekäs, älä ohita.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Hurja

Jonossa etuilijat tuhoavat ihmiskunnan

Hienoa, että valvoit järjestystä: en asu Suomessa ja matkustan työni vuoksi paljon. Jonottaminen toimii erinomaisesti Briteissä ja USA:ssa: Suomessa hotellien virkailijat eivät välitä ollenkaan vaikka varmasti ovat tietoisia ‘ohikkaista’ esim hotelliin saavuttaessa tai lähtiessä. Pidän puoleni ja henkilökunta ei mielestäni suhtaudu asiaan asiallisesti- valitettavasti Scandinavit ovat huonoimpia kiire tilanteissa esim: lentokoneissa ottamaan huomioon kanssa ihmiset:
Lue kommentti
Vierailija

Jonossa etuilijat tuhoavat ihmiskunnan

Onkohan Ulla sellainen täysverinen märehtijä jota jää tuollainen asia kalvamaan pitkiksi ajoiksi, ehkä sillä on myös näyttelijöille tyypillinen hyvä muisti ja muistaa tuon etuilijan kymmenenkin vuoden kuluttua alkaen huutaa sille pää punaisena jossain Lidilissä kun näkee sen, että: m***'u ohit minut kuin pullopersesika lentokentän jonossa! johon toinen ehkä vastaa(luultavasti ei kuitenkaan) ai anteeksi koska kun en ollenkaan muista? Ulla: no tanan kele! vuonna 2017! Asiaahan se Ulla silti...
Lue kommentti

Missä viipyvät sankarillisista anopeista kertovat toimintaleffat?

”En todellakaan ole mikään äitipuoli. Ne on ilkeitä.”

Olen kuunnellut puolella korvalla lasten leikkimistä, mutta nyt meinaan kierähtää sohvalta alas. Miten lapsi voi tänä uusperheiden kulta-aikana ajatella ensimmäisenä, että äitipuoli on varmasti vastenmielinen tyyppi?

No, tietysti sen tähden, että klassikkosaduissa äitipuolien kohtalot ovat harvoin olleet niitä hauskimpia. Lumikin äitipuoli tanssii itsensä hengiltä hehkuvat rautakengät jalassaan, Hannun ja Kertun nälkäkuolemaan kiikuttanut eukko kohtaa itse kuoleman.

Viihteen voima on järkyttävän suuri.

Löytyy meiltä toki toinenkin latautunut perhetitteli, anoppi. Tästä lienee kiittäminen modernimpaa vitsiperinnettä. Toki vetävät tarinat vaativat aina roistonroolinsa, mutta missä ovat kettuilut pahantahtoisista appiukoista ja sadut saatanallisista isäpuolista?

Viihteen voima on järkyttävän suuri. Tilannetta tasapainottamaan tarvitsisimme valkokankaan täydeltä supersankariäitipuolia ja agenttianoppeja. Heitähän on oikeasti maailma pullollaan, joten ei luulisi olevan vaikea löytää?