Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka  pitää kuningatarjäätelöstä,  Shakespearesta ja scifistä. Twitter: @MiinaSupinen
Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka pitää kuningatarjäätelöstä, Shakespearesta ja scifistä. Twitter: @MiinaSupinen

Villivihanneksista pyöräytetty pirtelö ei suojele rasittavilta ihmisiltä tai eurokriisiltä, kirjoittaa Miina Supinen.

Keittiön hyllyllä nököttää ruususuolasirotin, jonka sisällön kerrotaan olevan hämmästyttävän terveellistä. Olen käyttänyt vaaleanpunaisia kiteitä nyt pari viikkoa, ja tuntuu, että olen tullut selvästi energisemmäksi ja kauniimmaksi.

Tai siltä minusta ainakin tuntui vielä hetki sitten.

Uuden superfoodin tai trendidieetin omaksuminen on vähän kuin rakastuisi. Silmät säteilevät ja kaikki tuntuu valoisalta. Tässä se on! Vihdoinkin se löytyi! Goji-marjojen avulla olen onnellinen. Jokainen aamu täytyy aloittaa luomukahvilla, jossa on iso klöntti voita.

Vähitellen vaikutus laantuu. Ruoka on vain ruokaa. Villivihanneksista pyöräytetty pirtelö ei suojele flunssalta, rasittavilta ihmisiltä, eurokriisiltä ja yleiseltä vitutukselta.

Trendidieetit vaikuttavat enimmäkseen korvien välissä. Vatsakipu tuntuu tykkänään erilaiselta, kun on syönyt ison kasan tuoreita vihanneksia kuin silloin, kun tietää ahmineensa kolme dallaspullaa. Mehupaastojen alkupäivinä iskevät päänsäryt tuntuvat monien paastoilijoiden mielestä tavallaan hyviltä. Kuin jokin paha poistuisi kehosta kivuliaasti, mutta ah, niin terveellisesti.

Terveystrendeihin hurahtaminen on usein oikeastikin terveellistä. Useimmat ravitsemusgurut suosittelevat vähentämään sokeria ja lisäämään vihanneksia, ja se on lääkäreidenkin mielestä hyvä neuvo. Asiantuntijat varoittelevat ortoreksiasta, eli pakonomaisesta ruokavalion tarkkailusta, mutta jos tarkka syöminen saa sisäiset demonit todella hiljenemään, loppusaldo lienee positiivinen.

Terve järki ja tutkittuun tietoon luottaminen on silti hyväksi, koska jotkut muotidieetit ovat varallisia ja osa ravitsemusguruista täysiä puoskareita.

Australiassa kohuttiin hiljattain ruoka­bloggaaja Belle Gibsonista, joka kertoi voittaneensa syövän kasvispainotteisella ruokavaliollaan. Hän kehotti fanejaan lopettamaan normaalit syöpähoidot. Myöhemmin hän tunnusti, ettei hän ollut koskaan sairastanut syöpää eikä itse asiassa tiennyt syövästä mitään.

Oma pirtsakka olo ei ole aina luotettava mittari. Korkea verenpaine tai alkava hivenainepuutos ei välttämättä tunnu millään tavalla. Muotidieetin noudattaja voi kokea olevansa huippukunnossa, kunnes kuolee suorilta jaloilta.

Mutta entä ruususuola? No, eipä sekään tunnu enää niin ihmeelliseltä.

Luin juuri asiantuntijahaastattelun, jonka mukaan vaaleanpunainen väri johtuu ruosteesta ja enimmäkseen kiteet ovat täsmälleen samaa ainetta kuin vanha tylsä pöytäsuola. Toisin kuin tavalliseen suolaan, ruususuolaan ei ole lisätty jodia – ja jodin puute saattaa johtaa pahimmillaan struumaan.

Joten se siitä terveellisyydestä. En tunne itseäni enää energiseksi ja kauniiksi, ainoastaan aika tyhmäksi.

Se oli kallis suolasirotin.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Näyttelijä Ulla Virtanen seisoo perässäsi jonossa. Kuva: Juha Salminen

Vaikka ohitus vaikuttaa pieneltä asialta elämässä, se kertoo ihmisestä paljon, Ulla Virtanen kirjoittaa.

Jonotin lentokentällä rahanvaihtoon. Käytössä oli kaksi kassaa ja keskellä yksi jono. Lähellä rahanvaihtopistettä seisoskeli kolme tyyppiä juttelemassa. Jono eteni hyvää vauhtia, ja pian olin jo ensimmäinen jonossa.

Kun toinen kassoista vapautui, porukasta yksi huudahti vaihtavansa rahaa ja spurttasi nopeasti ohitseni kassalle. Suuni loksahti auki. Hän oli ihan selvästi nähnyt jonon.

Tällaisiin asioihin on puututtava heti ennen kuin tilanne menee ohi. Ei kannata lentää Teneriffalle porukan perässä vain kertoakseen siellä, että hei olit sikamainen nilkki! Keräsinkin itseni ja sanoin: ”Etuilitpa ikävästi.” Ohittaja tuhahti jotain vahingosta ja jatkoi asioimistaan. Sanattomana törkeydestä loin tyyppiin inhoavia katseita ja murehdin loppupäivän ihmiskunnan tilaa.

Ihmiskunnan tuhoon on monia syitä, yksi niistä on ohittaminen, tuo itsekkyyden sivuhaara. Ohittaja kuuluu ihmistyyppiin, joka on mielestään tärkeämpi kuin muut ja myös osoittaa sen.

”Minä väittäisin, että kyse on mulkerosta itsekeskeisestä luonteesta.”

Saattaahan joku ohittaa vahingossakin. Itsekin olen joskus etuillut, koska olenhan ajatuksissakulkija, joka kävelee päin tolppia. Mutta en tee sitä tahallani. Vahinko-ohittaja lehahtaa punaiseksi ja pyytelee anteeksi. Ohituspahis ei. Hän saattaa ohittaessaan jopa katsoa silmiin. Mistä nämä tyypit tulevat ja ennen kaikkea, miten he kehtaavat?

Luulen, että taipumus kehittyy jo lapsuudessa. Olin muinoin laivan leikkihuoneessa töissä. Tein kasvomaalauksia, ja lapset jonottivat kiltisti vuoroaan. Yhtäkkiä paikalle tuli äiti, joka laittoi taaperon eteeni istumaan: ”Hän ottaa perhosen”. Ohjasin äitiä jonon hännille, jolloin tämä ärähti: ”Hän on niin pieni, että hänen ei todellakaan kuulu jonottaa!”

Joku sanoisi, että kyse on omansa suojelemisesta, leijonaäidin vaistosta. Minä väittäisin, että kyse on mulkerosta itsekeskeisestä luonteesta.

Tämä selittää myös ison osan maapallomme ongelmista. Vaikka ohitus vaikuttaa pieneltä asialta elämässä, se kertoo ihmisestä paljon. Jos ihminen pistää itsensä toisen edelle niin, että on valmis aiheuttamaan toiselle mielipahaa ja rikkoo samalla yleisiä käytössääntöjä, on sympatian kyky pieni. Toisella ei ole väliä.

Tämä johtaa helposti isompiin ongelmiin. Amerikassa republikaanit eivät halua satsata yleiseen terveydenhuoltoon, koska ”minä ensin, minun rahat”. Miksi minun pitäisi vastata toisten ongelmista? Miksi minun pitäisi välittää siitä, että tuo toinen oli ennen minua jonossa? Minulla on nyt kiire.

Tie parempaan maailmaan vie pienten asioiden kautta. Älä ole itsekäs, älä ohita.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Missä viipyvät sankarillisista anopeista kertovat toimintaleffat?

”En todellakaan ole mikään äitipuoli. Ne on ilkeitä.”

Olen kuunnellut puolella korvalla lasten leikkimistä, mutta nyt meinaan kierähtää sohvalta alas. Miten lapsi voi tänä uusperheiden kulta-aikana ajatella ensimmäisenä, että äitipuoli on varmasti vastenmielinen tyyppi?

No, tietysti sen tähden, että klassikkosaduissa äitipuolien kohtalot ovat harvoin olleet niitä hauskimpia. Lumikin äitipuoli tanssii itsensä hengiltä hehkuvat rautakengät jalassaan, Hannun ja Kertun nälkäkuolemaan kiikuttanut eukko kohtaa itse kuoleman.

Viihteen voima on järkyttävän suuri.

Löytyy meiltä toki toinenkin latautunut perhetitteli, anoppi. Tästä lienee kiittäminen modernimpaa vitsiperinnettä. Toki vetävät tarinat vaativat aina roistonroolinsa, mutta missä ovat kettuilut pahantahtoisista appiukoista ja sadut saatanallisista isäpuolista?

Viihteen voima on järkyttävän suuri. Tilannetta tasapainottamaan tarvitsisimme valkokankaan täydeltä supersankariäitipuolia ja agenttianoppeja. Heitähän on oikeasti maailma pullollaan, joten ei luulisi olevan vaikea löytää?