Liikunta on oikeasti rujonnäköistä, mutta samalla upeaa, kirjoittaa Miina Supinen.

Istun kuntosalin aulan sohvalla läppäri sylissäni. Jumppa alkaa 45 minuutin kuluttua. Viime viikkoina urheilu on maittanut erityisen hyvin, ja kaverit ovat pyytäneet mukaan kävelylle, jumppaamaan ja uimahalliin.

Osittain kyseessä on uudenvuodenlupaus terveestä elämästä, mutta meillä on viime aikoina ollut muutenkin erikoisen hyvä treenifiilis. Sosiaalisessa mediassa on jaettu brittiläisen urheiluvaatevalmistajan mainosvideota, jossa esiintyy tavallisen näköisiä naisia treenamassa kovaa, tosissaan ja tosi cooleina.

Videota ovat saatelleet ihastuneet kommentit, sillä se on liikuttanut ja inspiroinut monia. Siinä eri-ikäiset ja -kokoiset muorit lenkkeilevät, uivat ja spinnaavat selluliitteineen ja alleineen, naamat hikisinä punoittaen, irvistellen ja riemukkaasti hymyillen.

Sellaista liikkuminen oikeasti on, vaikka sitä ei yleensä mainoksissa näytetäkään. Rujonnäköistä, mutta samalla upeaa.

Fitness-mallien näköiset naiset ovat kuntoilupaikoilla todella harvinaisia. Edes nuoret ja treenatut mimmit eivät näytä kovin hehkeiltä äheltäessään tangon alla – saati sitten kypsemmät daamit. Joku on pulleampi ja toinen hoikempi, toinen lihaksikkaampi ja toinen hennompi, mutta täydellistä naamataulua ja vartaloa ei näy yleensä edes ohjaajien korokkeella.

Nykyajan mantra kuuluu, että me kaikki olemme kauniita.

Se on tietysti mukava ajatus ja ystävällisesti sanottu, mutta väite sisältää myös ääneen lausumattoman vaatimuksen siitä, että jokaisen olisi pakko olla kaunis. Pelkkä vihjaus, että nainen saattaisi olla jotakin muuta, on loukkaus, suorastaan ajatusrikos.

Radikaalimpi ja vapauttavampi väite kuuluu, että nainen voi olla tavallisen näköinen tai jopa – iik – ruma, ja silti onnellinen.

Meillä on muitakin hyviä ominaisuuksia kuin kauneus. Kuntoileva nainen voi olla vaikkapa iloinen, terve, kiltti, dynaaminen, hyvällä tuulella, herttainen, optimistinen, vaikuttava tai vahva.

Moni vanha nainen vieroksuu urheilua, koska oppi tyttönä, että hikoilu on epänaisellista. Naisten kuntoilubuumi on aika uusi juttu: maratoneille osallistuminenkin oli naisilta kielletty 70-luvulle asti.

Nykyajan neitoset ovat tottuneet hypersporttiseen naisihanteeseen ja fitness-beibejen belfieihin, mutta monet jäävät silti ahdistuneina sohvalle, koska häpeävät tiukkoihin urheiluvaatteisiin pukeutumista.

Sohvalle ei kuitenkaan kannata jäädä, koska liikkumisesta tulee niin mahtava olo.

Ja onnellinen nainen on itselleen ja ympäristölleen vielä suurempi ilo kuin kaunis nainen.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti