Kirjailijan elämä on enimmäkseen perin onnellista, mutta yksi puoli aiheuttaa ajoittaista stressiä: lehtikuvaukset. Vapaan kirjoittajan normaali työasu on tunnetusti tyyliä miehen vanhat kalsarit ja reikäinen t-paita. Muodonmuutos säädyllisen näköiseksi kansalaiseksi on piinallinen prosessi. Kuvauksia edeltävänä päivänä taannun teini-ikäisen minäni sielunmaisemaan. Maailman keskus on takapuoleni. Liian iso takapuoleni.

Googlaan hakusanat "nestettä poistavat ruoka-aineet". Toivon, että tutkijat ovat löytäneet Amazonin sademetsistä jonkin uuden, hoikentavan vihanneksen. Soitan siskolleni ja ruikutan, miten kamalaa on olla 38-vuotias ja 157-senttinen nainen kauneutta palvovassa maailmassa. Sisko sanoo: "Älä höpötä! Kamera rakastaa sua!" Soitan äidille. Äiti sanoo: "Kullanmuru, ethän sinä työskentele kehollasi vaan aivoillasi. Ei kukaan odotakaan sinun näyttävän mallilta." Soitan miehelle. Mies sanoo: "Olen palaverissa."

Paras ystäväni on monessa liemessä keitetty julkkis, ja häneltä saa aina
selväpäisimmät ohjeet median kanssa pärjäämiseen. (Kun menin ensimmäistä kertaa telkkarin keskusteluohjelmaan, hän ohjeisti minua seuraavasti: "Älä laita hametta, tai pikkarit näkyy." Olen pitänyt sitä ohjenuoranani siitä lähtien, eikä kertaakaan ole vilahtanut.) Ystäväni kertoo, että minun pitäisi syödä kanaa ja juoda lasi valkoviiniä. Sillä tavalla fitness-­ammattilaiset kuulemma valmistautuvat kilpailuihin.

Ulkonäöstä stressaaminen on tietenkin vastoin feministisiä periaatteitani. En arvota toisia ihmisiä ulkonäön perusteella enkä yleensä itseänikään. Kuvauk­sia edeltävänä iltana saavutan hirvittävän meta-angstaamisen vaiheen, jossa häpeän paitsi ulkomuotoani, myös pinnallisuuttani ja itsekeskeisyyttäni.

Yllättävää kyllä, itse kuvauspäivät ovat melkein aina hauskoja. Viimeksi
kuvaaja kertoi, että hänen edellinen mallinsa oli ollut mies, joka oli tatuoinut silmämunansa mustiksi. Häneen verrattuna olin varmasti soma kuin kevät­aamu, joten mitä tässä nyt murehtimaan? Meikkaajat ja stailaajat ovat kuin hyviä haltiattaria. Pian esiin nousee huoleton ja leikkisä sivupersoonani.

Olen oppinut vuosien mittaan pari jippoa. Pelkkä paikoillaan pönöttäminen on ammattilaisten hommaa. Parhaat kuvat syntyvät, kun teen tai ajattelen jotakin. Haaveellinen kuva syntyy, kun luettelen mielessäni Suomen presidenttejä. Iloinen kuva tulee, että pyydän maskeeraajaa kertomaan vitsin. Intensiivinen kuva syntyy, jos ajattelen seksiä.

Ja niin siitä selvitään. Kuvausten jälkeen askeleeni on kepeä, ja tukkani hulmuaa ihanilla kiharoilla. Kaverit kysyvät, olenko ollut lomalla, kun olen niin rennon oloinen.

Seuraavana päivänä onkin taas aika palata kirjoituskammioon. Jos on hyvä flow, en kampaa tukkaa moneen päivään.

Miina Supisen lisäksi myös he aloittivat Me Naisten kolumnisteina.

Tuottajamoguli Harvey Weinsteinin sikailuja seurannut somekampanja ravisuttaa Suomessa saakka.

Tasan vuosi sitten uskoni ihmisiin oli vähissä. Julkisuuteen oli juuri päätynyt video, jossa Yhdysvaltojen presidenttiehdokas Donald Trump, 71, kehuskeli suudelleensa, kourineensa ja yrittäneensä harrastaa seksiä vastentahtoisten naisten kanssa. ”Kun olet tähti, he antavat tehdä sen.”

Presidentiksi oli änkeämässä mies, joka kohteli naisia kuin kertakäyttömukia. Tarrasi kiinni, viskasi rutattuna menemään – ja otti taas uuden käsittelyynsä. Ja sitten tämä hahmo valittiin johtamaan vapaata maailmaa. Koska Trump nyt on Trump.  Vitsi, vitsi. 

Tässä valossa elokuvatuottaja Harvey Weinsteinin, 65, ahdisteluvyyhdin paljastuminen ei vielä viikko sitten juuri hätkäyttänyt. Silloin New York Times -lehti raportoi, että Weinstein oli vuosikymmenten aikana ahdistellut useita näyttelijöitä ja naispuoleisia työntekijöitään. Nyt koko ajan kasvava naisjoukko syyttää Harvey Weinsteinia seksuaalisesta ahdistelusta ja jopa raiskauksista.

”Aikakausi, jossa silmät ummistetaan seksuaalisesti hyökkäävältä käytökseltä, on ohi. ”

Tällä kertaa asiaan reagoitiin. Muun muassa Oscar-akatemia oli yllättävän vikkelä liikkeissään ja erotti Weinsteinin.

– Elokuvateollisuuden aikakausi, jossa silmät ummistetaan seksuaalisesti hyökkäävältä käytökseltä ja työpaikka-ahdistelulta, on ohi. Kyseessä on äärimmäisen vakava ongelma, jolle ei ole sijaa yhteisössämme, akatemian tiedotteessa julistettiin. 

Näyttelijä Alyssa Milano, 44, pisti paremmaksi.  Hän kehotti twiitissään, että kaikki seksuaalisen häirinnän ja väkivallan kohteeksi joutuneet kirjoittaisivat ”Minä myös” statukseensa, jotta ihmiset käsittäisivät, kuinka suuri ongelma on.

Ja kansahan kirjoitti. Veikkaanpa, että useimman Facebookin käyttäjän silmille on jo napsahtanut tuo teksti. Uudestaan ja uudestaan. Seksuaalinen häirintä todella on muuttunut näkyväksi ympäri maailmaa päivitys päivitykseltä.

Jos toisten ihmisten kunnioittaminen, hyvät käytöstavat tai ihan vain perusinhimillisyys eivät ole riittävän painavia syitä itsensä hillitsemiseen, ehkä somen pelko ajaa saman asian?

Niin näkyväksi, että ehkä toimintaympäristön muuttuminen alkaa pikkuhiljaa iskostua myös kähmijädinosaurusten kaaleihin. Tänä digitaalisuuden aikana suljettujen ovien takana tapahtuvat asiat eivät välttämättä enää jää sinne. Ahdistellut uskaltavat puhua – ja heidän äänensä myös kuuluu.

Jos toisten ihmisten kunnioittaminen, hyvät käytöstavat tai ihan vain perusinhimillisyys eivät ole riittävän painavia syitä itsensä hillitsemiseen, ehkä somen pelko ajaa saman asian?

Kiitos digiloikka, olet yllättävän hyvä!

Miten on?

Hei kähmijät ja ahdistelijat, koko maailma tietää pian sikailunne

Miesten tänne kirjoittamat kommentit kertovat karua kieltä siitä, miten koko asiaa edelleenkin vähätellään. Miksi naiset valehtelisivat tällaisesta asiasta omalla nimellään ja naamallaan? Mitä ihmettä he voittaisivat tällä? Vinkki teille pojat: muistelkaa itseänne parikymppisinä ja miettikää, miltä olisi tuntunut, jos 6- tai 7-kymppinen täti-ihminen olisi tarrannut teitä perseestä tai munista kiinni. Olisko tuntunut kivalta? Olisko halut heränneet?
Lue kommentti
Mikä siinä on niin vaikeaa taj...

Hei kähmijät ja ahdistelijat, koko maailma tietää pian sikailunne

Vierailija kirjoitti: No jaa, kyllä minua ainakin on humalaiset naiset kourineet perseestä ravintolassa enkä siitä mitään sen kummempia traumoja saanut. Eli kun sinä et ole traumoja saanut, niin muutkaan eli naisetkaan eivät saa saada traumoja, joten ongelmaa ei ole. Tätähän sinä kirjoituksellasi tarkoitit. Tiedoksesi, että minä EN halua, että humalaiset tai selvin päin olevatkaan miehet tulevat kourimaan minua perseestä - kas kun a) en pidä siitä, että minuun kosketaan ilman lupaani ja b) kun...
Lue kommentti

Pelätty suolistosairaus ei välttämättä vaikeuta elämää mitenkään.

Olenko terve? Totta kai! Voin hyvin, flunssasta ei ole tietoakaan ja vatsa sulatti viikonlopun herkuttelun oireilematta. Pystyn tekemään töitä ja harrastamaan liikuntaa. Minulta ei koskaan ole murtunut pienintäkään luuta, eikä minuun ole ommeltu tikin tikkiä.

Olen kuitenkin myös kroonisesti sairas, enkä välttämättä koskaan parane. Sain 14-vuotiaana diagnoosin Crohnin taudista, joka kuuluu tulehduksellisiin suolistosairauksiin. Tauti huomattiin, kun sain nivelkipuja muutamaan eri niveleen, ja vatsakin oli vähän sekaisin. 

Crohnin tauti käyttäytyy niin, että välillä on rauhallisempia jaksoja, joiden aikana taudista ei ole mitään vaivaa, ja toisinaan tulee pahenemisvaihe, jolloin oireet palaavat. Syön päivittäin yhden pienen solunsalpaajaa sisältävän lääkkeen, ja jos pahenemisvaihe tulee, se taltutetaan kortisonilla.

Ensimmäisinä vuosina diagnoosin jälkeen pahenemisvaiheita oli useammin, mutta ei niin usein, että ne olisivat mainittavasti haitanneet koulunkäyntiäni tai harrastuksiani. Viimeisten viiden vuoden aikana minulla on ollut yksi pahenemisvaihe. Silloin suolistoni ilmeisesti pahastui flunssasta, ja sain kuumeen sekä poskiontelontulehduksen kaupanpäällisiksi ripulin muutamaksi päiväksi. Siinähän se meni muiden oireiden mukana. 

Nykyään sairaus vaikuttaa elämääni esimerkiksi sillä tavalla, että en saa luovuttaa verta. Se harmittaa, koska sairauteni takia olen niin tottunut verikokeissa ravaamiseen, että verenluovutus olisi minulle maailman helpoin tapa tehdä hyväntekeväisyyttä.

Vatsatauti kerran viidessä vuodessa

Crohnin taudilla on huono maine, sillä osa sairastuneista – joita on paljon, Suomessa diagnoosin saa joka vuosi 500 ihmistä – kärsii taudin takia pahoista ongelmista. Esimerkiksi kolmekymppinen Santra Lacy kertoi Me Naisissa elämästään Crohnin taudin kanssa: järkyttävistä kivuista, toistuvista ambulanssikyydeistä sairaalaan, elämän kutistumisesta neljän seinän sinään, avioerosta, masennuksesta, 18 vuoden yhtäjaksoisesta pahenemisvaiheesta ja lopulta pelätystä avanneleikkauksesta. 

”En ole ollut missään tekemisissä vertaistuen kanssa.”

Minulla on sama sairaus, ja minulle se tarkoittaa yhtä muutaman päivän vatsatautia kerran viidessä vuodessa. Avanteesta ei ole ollut puhetta. Olen toimintakykyinen ja hyvinvoiva, joten tunnen itseni terveeksi, vaikka olen pitkäaikaissairas.

Vasta diagnoosin saatuani selailin kerran vertaistueksi tarkoitettua artikkelia. Siinä eräs tyttö muisteli onnellisena entisen asuntonsa vessaa, jossa pystyi samaan aikaan istumaan vessanpöntöllä ja oksentamaan kylpyammeeseen.

Sen jälkeen en ole ollut missään tekemisissä vertaistuen kanssa, koska en halua kuulla, miten hirveä sairaus tämä voi olla. Minulla ei myöskään ole mitään annettavaa sellaisille sairastuneille, jotka oikeasti kärsivät sairaudestaan. Tarinani ei ole esimerkki toivoa antavasta selviytymisestä vaan siitä, että aina jollekin käy tosi hyvä mäihä, kun sairauksien vaikeusasteita jaetaan. 

Syntysyytä ei tiedetä

Crohnin tauti on elintasosairaus, koska sitä ei juurikaan tavata kehitysmaissa. Emme kuitenkaan tiedä, mikä länsimaisessa elämäntavassa aiheuttaa sairauden.

Kun sain 14-vuotiaana diagnoosin, olin normaalipainoinen, ja olin aina syönyt melko terveellisesti ja liikkunut paljon. E-pillerien syönti ei luonnollisestikaan kuulunut lapsuuteeni, enkä ollut käyttänyt alkoholia tai tupakoinut, en edes pahemmin altistunut passiivisille tupakoinnille.

Voin arvuutella, onko sairastumiseen vaikuttanut esimerkiksi taipumukseni stressaantua tai se, että sain pikkulapsena toistuvasti antibiootteja korvatulehduksiin. Nykyään runsaiden antibioottikuurien tiedetään haittaavan suoliston bakteerikannan kehittymistä. En kuitenkaan olisi voinut tehdä mitään toisin. Nykyäänkin asiantuntijoiden näkemys on, että jos lääkäri määrää antibiootit, ne kannattaa syödä. 

Suolistobakteerien tutkimus kehittyy kovaa vauhtia, joten ehkä jo minun elinaikanani tiedetään, mitkä muut syyt kuin geneettinen alttius vaikuttivat sairastumiseeni.

Vakava sairaus ei ole maailmanloppu

Syntysyiden lisäksi Crohnin taudin parannuskeinot ovat hämärän peitossa. Minua se ei haittaa, koska pystyn lääkkeiden avulla elämään hyvää ja tavallista elämää. Toivottavasti parannuskeino kuitenkin löytyy ja auttaa niitä, joille Crohnin tauti aiheuttaa kärsimystä. 

”Onneksi sairastuneen ei tarvitse tuntea karkinsyönnistään ekstrahuonoa omaatuntoa.”

Vaikka kyse on suolistosairaudesta, ei ole tutkimusnäyttöä siitä, että tauti paranisi ruokavaliolla. Yhtäältä olisi tietenkin ihanaa, jos vaikea sairaus voitaisiin selättää parilla ruokavaliomuutoksella. Toisaalta tänä ruokavaliohysterian aikana tuntuu helpottavalta, että sairastuneen ei tarvitse tuntea karkinsyönnistään ekstrahuonoa omaatuntoa. 

Tiedon lisääntyminen on johtanut sairauksien ehkäisyn parantumiseen mutta myös siihen, että yhä useampaan vaivaan löytyy diagnoosi. On siis ihan tavallista, että kaltaiseni terve ja toimintakykyinen parikymppinen on samalla sairas tai vähintäänkin kärsii jostakin häiriöstä. Onneksi vakavankaan kuuloinen sairaus ei välttämättä ole maailmanloppu.