Kirjailijan elämä on enimmäkseen perin onnellista, mutta yksi puoli aiheuttaa ajoittaista stressiä: lehtikuvaukset. Vapaan kirjoittajan normaali työasu on tunnetusti tyyliä miehen vanhat kalsarit ja reikäinen t-paita. Muodonmuutos säädyllisen näköiseksi kansalaiseksi on piinallinen prosessi. Kuvauksia edeltävänä päivänä taannun teini-ikäisen minäni sielunmaisemaan. Maailman keskus on takapuoleni. Liian iso takapuoleni.

Googlaan hakusanat "nestettä poistavat ruoka-aineet". Toivon, että tutkijat ovat löytäneet Amazonin sademetsistä jonkin uuden, hoikentavan vihanneksen. Soitan siskolleni ja ruikutan, miten kamalaa on olla 38-vuotias ja 157-senttinen nainen kauneutta palvovassa maailmassa. Sisko sanoo: "Älä höpötä! Kamera rakastaa sua!" Soitan äidille. Äiti sanoo: "Kullanmuru, ethän sinä työskentele kehollasi vaan aivoillasi. Ei kukaan odotakaan sinun näyttävän mallilta." Soitan miehelle. Mies sanoo: "Olen palaverissa."

Paras ystäväni on monessa liemessä keitetty julkkis, ja häneltä saa aina
selväpäisimmät ohjeet median kanssa pärjäämiseen. (Kun menin ensimmäistä kertaa telkkarin keskusteluohjelmaan, hän ohjeisti minua seuraavasti: "Älä laita hametta, tai pikkarit näkyy." Olen pitänyt sitä ohjenuoranani siitä lähtien, eikä kertaakaan ole vilahtanut.) Ystäväni kertoo, että minun pitäisi syödä kanaa ja juoda lasi valkoviiniä. Sillä tavalla fitness-­ammattilaiset kuulemma valmistautuvat kilpailuihin.

Ulkonäöstä stressaaminen on tietenkin vastoin feministisiä periaatteitani. En arvota toisia ihmisiä ulkonäön perusteella enkä yleensä itseänikään. Kuvauk­sia edeltävänä iltana saavutan hirvittävän meta-angstaamisen vaiheen, jossa häpeän paitsi ulkomuotoani, myös pinnallisuuttani ja itsekeskeisyyttäni.

Yllättävää kyllä, itse kuvauspäivät ovat melkein aina hauskoja. Viimeksi
kuvaaja kertoi, että hänen edellinen mallinsa oli ollut mies, joka oli tatuoinut silmämunansa mustiksi. Häneen verrattuna olin varmasti soma kuin kevät­aamu, joten mitä tässä nyt murehtimaan? Meikkaajat ja stailaajat ovat kuin hyviä haltiattaria. Pian esiin nousee huoleton ja leikkisä sivupersoonani.

Olen oppinut vuosien mittaan pari jippoa. Pelkkä paikoillaan pönöttäminen on ammattilaisten hommaa. Parhaat kuvat syntyvät, kun teen tai ajattelen jotakin. Haaveellinen kuva syntyy, kun luettelen mielessäni Suomen presidenttejä. Iloinen kuva tulee, että pyydän maskeeraajaa kertomaan vitsin. Intensiivinen kuva syntyy, jos ajattelen seksiä.

Ja niin siitä selvitään. Kuvausten jälkeen askeleeni on kepeä, ja tukkani hulmuaa ihanilla kiharoilla. Kaverit kysyvät, olenko ollut lomalla, kun olen niin rennon oloinen.

Seuraavana päivänä onkin taas aika palata kirjoituskammioon. Jos on hyvä flow, en kampaa tukkaa moneen päivään.

Miina Supisen lisäksi myös he aloittivat Me Naisten kolumnisteina.

Suomalainen katukuva vilisee tatuointeja, ja moni jaksaa haukkua niitä suureen ääneen. Miksi juuri tatuointeja pidetään suurimpana tyylisyntinä ja niiden perusteella tehdään tulkintoja tuntemattomista ihmisistä?

Oli itsellä ihossa mustetta tai ei, monelle meistä tatuointi ei ole vain tatuointi. Ajatellaan, että jos antaa kuvioida ihoonsa jotain pysyvää, siihen on liityttävä jotain suurta ja merkityksellistä. Monella tatuoinnin ottajalla liittyykin.

Ehkä siksi tatuoinnin nähdessään on niin helppoa siirtyä suoraan johtopäätöksiin. Tuorein esimerkki on noin viikon takaa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Tulevan vaimonsa vasta tavanneen Heikin katse tarkentui nopeasti tatuointeihin, jotka hääpuku paljasti.

Miina vaikutti eri tyyliseltä siinä heti ensi hetkillä. Ehkä persoonallisuudeltaan, ulkonäöltään, tatuoinneiltaan. Ehkä semmosia epäilyksen tunteita tuli, Heikki totesi Miinasta.

Heikin puolustukseksi on toki sanottava, että samassa jaksossa hän myös analysoi olevansa sellainen tyyppi, joka herkästi tuomitsee ihmiset ensivaikutelman perusteella. Se kertonee, että Heikki muistutti itseään ohjelman ideasta: ole avoin ja anna toiselle mahdollisuus.


Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitä tosiaan toivoisi sekä Heikiltä että kaikilta muilta tatuointeja arvostelevilta. Suomessa tatuointeja näkyy todella paljon, ja vähintään yhtä äänekästä on niiden haukkuminen. Jälkimmäinen ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai tyylikkäämpää.

Tatuointi voi olla kuin osa persoonallisuutta. Se voi myös olla vain kuva, joka sattuu miellyttämään kantajaansa. Tai sitten se voi olla etelänlomalla otettu, parissa vuosikymmenessä jo venähtänyt ja haalistunut muisto. Tulipa hankittua, joten roikkukoon mukana. Vähän kuin se jo nuhjaantunut sohva tai kallis mutta vähän oudon värinen neulepaita, jonka osti ajatellen, että tämä on hyvä valinta vuosiksi eteenpäin.

Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sen taustat selviävät vain, jos kuvan kantaja haluaa niistä kertoa. Ja persoonallisuudestakin on helpompi päätellä jotain, kun ihminen ei ole tälläytyneenä hääeleganssiin. 

Fjoella86

Tiedoksi Ensitreffit-Heikille ja muille: tatuointi ei välttämättä kerro ihmisestä sen enempää kuin muodista mennyt villapaitakaan

Siitakin huolimatta, etta vaikutan ajan jalkoihin jaaneelta, taytynee muistuttaa, etta tatuoinnit eivat ole kultuurisesti neutraali asia. Siita ei ole historian mittakaavassa hirvean pitka aika kun tatuoinnin ottajat olivat niita yhteiskunnan jasenia, joiden moraali ja tavat olivat valtavassa ristiriidassa muun vaeston arvojen kanssa. Viela tanakin paivana on olemassa maita, joissa tatuoinnit ovat osa rikollisten, jengien tai muiden laitatienkulkijoiden tyylia. Viela enemman on maita, jotka...
Lue kommentti

Kenenkään pystyvyyttä tai elämäntilannetta ei pidä arvioida kodin perusteella. Kauniissakin kodissa voi asua onneton ihminen, kirjoittaa toimittaja Milla Kukkonen. 

Rento pellossa elelijä, jonkun mielestä jopa sottapytty. Sellainen olen aina ollut. 

Nuoruudessani vanhempani päivittelivät viikoittain, miten huoneeseeni pääsee sisälle asti. Lattia oli vuorattu tavaroilla niin, että jalansijaa oli kieltämättä vaikea löytää. Nykyään omistan vähemmän roinaa, joten tilanne on hieman parempi. Siistiksi harva minua siltikään kutsuu.

Leväperäisestä siisteyskäsityksestäni huolimatta tietyssä mielentilassa sisuksistani kuoriutuu todellinen kodinhengetär. Sellainen tyyppi, joka viikkaa pikkuhousutkin pystyyn.

Ahdistuneena petaan pedin jämptisti. Stressaantuneena tuolien selkänojilla ei riipu vaatteita. Surullisena tiskipöytä kiiltää. Kun jaksamiseni on niin äärirajoilla, etten pysty nukkumaan, löydän sydämestäni rakkauden sinipiikaa kohtaan.

Siistiä kotia on pitkään pidetty kunnon kansalaisen mittana, totesi ammattijärjestäjä Ilana Aalto Helsingin Sanomissa. Ihmisillä on tapana arvioida toisiaan kotien kautta. Kunnollinen ihminen elää siivossa kodissa; sottapyttyn elämä lienee siis muuta kuin kunnollista. Myös viranomaiset mittaavat ihmisen kykeneväisyyttä kodin kautta.

”Tutkimusten mukaan esimerkiksi huoltajuus- ja huostaanottotilanteissa sosiaaliviranomaiset kiinnittävät huomiota kodin siisteyteen eli niin tavallaan mitataan myös vanhemman pätevyyttä”, Aalto kertoo HS:lle.

Murtumisen partaalla kodista huolehtiminen valaa tunteen siitä, että huh! Ainakin voin hallita tätä kotia.

Jos hakeutuu masennuksen takia vastaanotolle, ei ole epätavallista joutua vastaamaan siihen, kuinka kodinhoito luonnistuu. Terveydenhuollon piirissä sitä, ettei jaksa hoitaa kotiaan, pidetään yhtenä merkkinä toimintakyvyn alenemisesta.

Omalla kohdallani homma menee päinvastoin. Murtumisen partaalla varmaotteinen kodista huolehtiminen valaa tunteen siitä, että huh! Ainakin voin hallita tätä kotia. Lisäksi se antaa valheellisen vakuutuksen siitä, että hyvinhän mä vedän. Ei hätää, minähän jaksan siivotakin! Muuta en aina ole sitten jaksanutkaan. 

Jokaisen sotkulla on syynsä. Syy voi olla synkkä, kuten sairaus, suru tai ero. Mutta voi sotkun takana olla jotain arkista ja ihanaakin: kiirettä, ruuhkavuosia tai juhlimista.

Kun minulla menee mukavasti, tiskivuori notkuu, peti on mytyssä, eivätkä pyykit löydä tietään kuivaustelineestä kaappiin. Kaiken rullatessa lähden nimittäin kaikista mieluiten kavereiden kanssa kaljalle, harrastan tai luen. Siivoaminen nousee vihoviimeisenä mieleeni.

Jokainen koti kertoo jotain asukistaan, mutta kaikkea puitteet eivät voi koskaan paljastaa. Koti ei ole ihmisen sielun peili. Siksi ei ole mistään kotoisin vetää johtopäätöksiä ihmisen pystyvyydestä tai elämäntilanteesta pelkän sotkun tai siivon perusteella. Moinen johtaa ainoastaan siihen, että ihmiset häpeilevät ihan normaaleja, vähän tuhnuisia kotejaan.

Todellisuudessa siisti ja sievä koti ei ole mikään meriitti. Sekin on loppupeleissä vain koti.