Kirjailijan elämä on enimmäkseen perin onnellista, mutta yksi puoli aiheuttaa ajoittaista stressiä: lehtikuvaukset. Vapaan kirjoittajan normaali työasu on tunnetusti tyyliä miehen vanhat kalsarit ja reikäinen t-paita. Muodonmuutos säädyllisen näköiseksi kansalaiseksi on piinallinen prosessi. Kuvauksia edeltävänä päivänä taannun teini-ikäisen minäni sielunmaisemaan. Maailman keskus on takapuoleni. Liian iso takapuoleni.

Googlaan hakusanat "nestettä poistavat ruoka-aineet". Toivon, että tutkijat ovat löytäneet Amazonin sademetsistä jonkin uuden, hoikentavan vihanneksen. Soitan siskolleni ja ruikutan, miten kamalaa on olla 38-vuotias ja 157-senttinen nainen kauneutta palvovassa maailmassa. Sisko sanoo: "Älä höpötä! Kamera rakastaa sua!" Soitan äidille. Äiti sanoo: "Kullanmuru, ethän sinä työskentele kehollasi vaan aivoillasi. Ei kukaan odotakaan sinun näyttävän mallilta." Soitan miehelle. Mies sanoo: "Olen palaverissa."

Paras ystäväni on monessa liemessä keitetty julkkis, ja häneltä saa aina
selväpäisimmät ohjeet median kanssa pärjäämiseen. (Kun menin ensimmäistä kertaa telkkarin keskusteluohjelmaan, hän ohjeisti minua seuraavasti: "Älä laita hametta, tai pikkarit näkyy." Olen pitänyt sitä ohjenuoranani siitä lähtien, eikä kertaakaan ole vilahtanut.) Ystäväni kertoo, että minun pitäisi syödä kanaa ja juoda lasi valkoviiniä. Sillä tavalla fitness-­ammattilaiset kuulemma valmistautuvat kilpailuihin.

Ulkonäöstä stressaaminen on tietenkin vastoin feministisiä periaatteitani. En arvota toisia ihmisiä ulkonäön perusteella enkä yleensä itseänikään. Kuvauk­sia edeltävänä iltana saavutan hirvittävän meta-angstaamisen vaiheen, jossa häpeän paitsi ulkomuotoani, myös pinnallisuuttani ja itsekeskeisyyttäni.

Yllättävää kyllä, itse kuvauspäivät ovat melkein aina hauskoja. Viimeksi
kuvaaja kertoi, että hänen edellinen mallinsa oli ollut mies, joka oli tatuoinut silmämunansa mustiksi. Häneen verrattuna olin varmasti soma kuin kevät­aamu, joten mitä tässä nyt murehtimaan? Meikkaajat ja stailaajat ovat kuin hyviä haltiattaria. Pian esiin nousee huoleton ja leikkisä sivupersoonani.

Olen oppinut vuosien mittaan pari jippoa. Pelkkä paikoillaan pönöttäminen on ammattilaisten hommaa. Parhaat kuvat syntyvät, kun teen tai ajattelen jotakin. Haaveellinen kuva syntyy, kun luettelen mielessäni Suomen presidenttejä. Iloinen kuva tulee, että pyydän maskeeraajaa kertomaan vitsin. Intensiivinen kuva syntyy, jos ajattelen seksiä.

Ja niin siitä selvitään. Kuvausten jälkeen askeleeni on kepeä, ja tukkani hulmuaa ihanilla kiharoilla. Kaverit kysyvät, olenko ollut lomalla, kun olen niin rennon oloinen.

Seuraavana päivänä onkin taas aika palata kirjoituskammioon. Jos on hyvä flow, en kampaa tukkaa moneen päivään.

Miina Supisen lisäksi myös he aloittivat Me Naisten kolumnisteina.