– Olen pitänyt itseäni kulutuskriittisenä ihmisenä, mutta kävi ilmi, että omistan 27 eri sävyistä kynsilakkaa ja käyttämättömän höyryhengityskoneen, Miina Supinen kirjoittaa kolumnissaan.

Korvia vihlova poraaminen alkaa kello 7.30. Lapset leikkivät sotaa pihalla vessanpönttöjen ja kylpyammeiden keskellä. Raput ovat täynnä puuterimaista kivipölyä ja virolaisia työmiehiä. Pelätty ja kaivattu putkiremontti on saapunut taloyhtiöömme.

Useimmat asukkaat lähtevät vuokra-asuntoihin, mutta jotkut sitkeät sissit elävät kotona pölyä ja melua uhmaten. Juttelin naapurin kanssa samalla kun pakkasin perheeni muuttokuormaa. Naapurin vedet olivat olleet viikkoja poikki, ja keittiön ja vessan paikalla oli pelkkä monttu. Remppamiehet saapastelevat asuntoon joskus jo kuudelta. ”Mutta kyllä tässä pärjätään”, hän sanoi. ”Suurin osa maailman ihmisistä elää paljon alkeellisemmin koko elämänsä.”

Niukkuuden ja yltäkylläisyyden erot tulivat itsellenikin mieleen, kun tyhjensin keittiön ja kylpyhuoneen kaappeja. Se kertoi karua kieltä kulutus- ja siivoustottumuksistani. Olen pitänyt itseäni melko kulutuskriittisenä ihmisenä, mutta kävi ilmi, että omistan 27 eri sävyistä kynsilakkaa, neljät pinsetit ja käyttämättömän höyryhengityskoneen. Keittiön ylähyllyn nurkasta löytyi puoliksi syöty piparkakkutalo joululta 2013. Olin kai piilottanut sen sinne lapsilta, jotka olivat ahmineet jo liikaakin herkkuja. Löysin myös kaksi avaamatonta ruisjauhopakkausta ja mausteita, joiden päiväys oli mennyt umpeen piparkakkutalon hehkeimmän nuoruuden aikaan.

Mieleeni tuli Saara Henrikssonin ja Aino-Maija Leinosen Leppoisa opas huusholliin -kirja, jossa neuvotaan shoppailemaan välillä omissa kaapeissa. Ihminen on luonteeltaan metsästäjä-keräilijä, joten uusien tavaroiden bongaaminen tuottaa voimakasta, hetkellistä nautintoa. Siksi useimmilta löytyy turhia purnukoita ja tekstiilejä. Omassa kodissa keräily säästää rahaa ja luontoa ja auttaa pitämään paikat siisteinä.

Kun kaapit olivat tyhjät, alkoi lahjoitus-, kierrätys- ja jätteenpoisto-operaatio. Sitten kannoimme jäljelle jääneen omaisuuden yhteen makuuhuoneista ja teippasimme oven kiinni, ettei kivipöly pääse sotkemaan. Tunne oli kaksijakoinen: toisaalta olin varma, että olin unohtanut oven taakse jotakin ehdottoman välttämätöntä, toisaalta tavaroista oli helpotus päästä eroon.

Sitten heitimme rinkat selkään ja lähdimme. Takaisin tullaan vasta elokuussa – sitä ennen asutaan erilaisissa kalustetuissa vuokrakämpissä ja mökeillä. Tunne muistutti opiskeluaikojen huoletonta reissuunlähtöä, vaikka silloin ei ollut matkaseuraa, joiden pehmoeläimet ja kevätjuhla-asut olisivat olleet vastuullani.

Tänä aamuna huomasin jättäneeni meikkipussini ja Converse-lenkkarini sinetöidyn oven taakse. Mutta ei se mitään. Maailma näyttää aika mielenkiintoiselta, kun on korkokengissä, mutta ilman ripsiväriä.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti