Miina Supinen on kirjailija ja toimittaja, joka kokeilee kaikkea ainakin kerran.Twitter: @MiinaSupinen
Miina Supinen on kirjailija ja toimittaja, joka kokeilee kaikkea ainakin kerran.Twitter: @MiinaSupinen

Työssä saa aikaan hyvää jälkeä, kun tekee pikkuisen kerrallaan, kirjoittaa Miina Supinen.

Luovuus ja inspiraatio. Siinäpä kaksi sanaa, joita ei koskaan kuule taiteilijan suusta.

Useimmiten työpäiväni alkaa siten, että chattailen kirjailijakollegani kanssa pitkään ja hartaasti aiheista: 1. En osaa kirjoittaa, 2. En halua kirjoittaa, 3. Miksi minun pitää kirjoittaa?

Hommiin ryhtyminen ei huvittaisi, mutta lopulta chatti-ikkuna on suljettava ja työt aloitettava. Päivän mittaan kirjoittaminen alkaa maittaa yleensä hieman paremmin. Innostuksen hetket ovat kuitenkin harvinaisia lintuja, jotka lentävät paikalle vain silloin kun niitä vähiten odottaa. Silti kirjat tulevat valmiiksi. Jälkeenpäin ei pysty erottamaan mitkä osat on kirjoitettu flowssa ja mitkä hammasta purren.

Luovuudesta elää paljon myyttejä. Mullistavat keksinnöt, nerokkaat liikeideat ja vaikuttavat taideteokset syntyvät muka poikkeusyksilöiden mielissä ja poikkeuksellisissa olosuhteissa. Luulin itsekin pitkään, että luova kirjoittaminen vaatii harvinaislaatuista sisäistä paloa tai uskomattomia ideoita – tunnetta siitä, että on jo valmiiksi kirjailija, ennen kuin sanaakaan on paperilla.

Todellisuudessa hyvä idea iskee keskellä rutiineja ja tavallista elämää. Työpaikkojen, koulujen ja kotien tasaisen puuduttava arki on parasta kasvumaata oivalluksille. Luovuus tarvitsee taustalleen aikaa ja tylsyyttä, jotakin tuttua ja turvallista, jonka uusi hyvä idea rikkoo.

Menestykset näyttävät usein putkahtavan tyhjästä. Melkein aina niiden takana on kuitenkin vuosien epäseksikäs aherrus. Applekin kehitti älypuhelimen teknologiaa 90-luvulta asti ennen kuin lanseerasi iPhonen.

Toisaalta myös ahkeruutta mystifioidaan. Amerikkalaishenkinen motivaatiopuhe julistaa uurastuksen autuutta: todellinen voittaja painaa aina kovempaa ja pidempään. Menestyvä yksilö on oman elämänsä Rocky Balboa, joka valmentautuu ylivoimaiseen otteluun lenkkeilemällä, juomalla raakoja kananmunia ja hakkaamalla säkkiä auringonnoususta sen laskuun. Menestys ei tule ilman tuskaa.

Suomessakin ihaillaan harmaan kiven läpi puskemista. Hallituskin väläyttelee työajan pidentämistä. Liukuhihnahommissa se kenties lisää tuotantoa, mutta harva nykytyö on mekaanista. Paras tulos syntyy urakoinnin ja levon sopivasta vuorottelusta. Valmista, hyvää jälkeä saa aikaan, kun edistää työtä säännöllisesti, mutta pikkuisen kerrallaan.

Inspiraation ja hyvän meiningin odottelu on turhaa, mutta Rocky Balboan ”kaikki peliin” -tyyli on yhtä hölmöä. Elämässä ei ole vain yhtä ratkaisevaa taistelua. Kehään on mentävä yhä uudestaan. Suuret projektit lamauttavat, jos niihin suhtautuu urotöinä, joka pitää suorittaa kerralla. Vanha viisaus tietää, että norsu kannattaa syödä pieninä paloina. Lisäisin, että palat kannattaa hauduttaa hyvällä reseptillä ja nauttia kauniilta lautaselta.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti