– Muistan vieläkin, miten kurjaa oli jäädä kolmantena pyöränä pois kaverien joukosta, mutta tilanne ei ollut kiusaamista, Miina Supinen kirjoittaa kolumnissaan.

Paras ystäväni oli koulun hauskin, nätein ja fiksuin tyttö. Olimme aina yhdessä. Hypimme pitkät kevätillat twistiä, söimme merkkareita ja suunnittelimme tulevaisuutta popduona.

Mutta sitten meille tuli ero. Bestikseni tykästyi toiseen tyttöön ja alkoi hengailla hänen kanssaan. Jäin ulkopuolelle salaisuuksista ja parin kurjan illan jälkeen häivyin. Olin surullinen, mutta sitten minäkin löysin uuden parhaan kaverin.

Muistelen lapsuuden kiihkeitä ystävyyssuhteita lämpimästi. Tyttöjen välinen ystävyys on elämän parhaita asioita.

Harmi kyllä jotkut aikuiset näkevät nuorten neitosten monimutkaisissa sosiaalisissa kuvioissa pelkkää ilkeämielisyyttä.

”Tyttöjen ystävyys on raakaa vallankäyttöä, joka voi jatkua aikuisiälläkin”, kirjoitettiin hiljattain Ylen nettisivuilla. Raskaasti yleistävässä jutussa Mannerheimin Lastensuojeluliiton kouluttaja Aikku Eskelinen kertoi ”kolmen tytön koplista” ja niiden ”ladatusta ryhmädynamiikasta, joka voi olla pahimmillaan armoton”. Hän kuvaa ilkeiden johtajatyttöjen julmia ilmeitä ja kieroutunutta vallankäyttöä aivan kuin sellainen olisi tavallista tyttöjen elämää.

Juttu pahoitti monen tytön ja tytön vanhemman mielen. Mistä lähtien ihmisryhmästä on ollut sopivaa kirjoittaa niin rumasti ja yleistävästi? Entä jos otsikossa olisi lukenut ”tyttöjen” sijasta ”pojat”, ”somalit” tai ”savolaiset"? Yhtä asiatonta olisi väittää, että poikien ystävyys on fyysistä väkivaltaa, koska jotkut pojat ovat joskus tapelleet pihalla. Todellisuudessa ystävyys on ystävyyttä ja kiusaaminen kiusaamista – tytöillä ja kaikilla muillakin.

Myytit selkäänpuukottavista naisista, naisvaltaisten työpaikkojen riitelyistä ja juoruilevista ämmistä voivat hyvin, vaikka oikeassa maailmassa naiset ovat yleensä auttavaisia ja lojaaleja toisiaan kohtaan. Tyttöjen ”juonitteluja” paheksuvat aikuiset säikähtävät tyttöjen vallankäyttöä ja tulkitsevat sen hanakasti kiusaamiseksi.

Todellisuudessa kaikissa porukoissa on johtaja, eikä johtaminen ole itsessään pahasta. Luokan suosituin tyttö on suosittu useimmiten siksi, että hän on puoleensavetävä, karismaattinen, hauska ja älykäs. Johtajatytöstä voi kasvaa upea nainen, joka johtaa vaikkapa politiikassa tai liikemaailmassa. Valta pukee naista siinä missä miestäkin.

Muistan vieläkin, miten kurjaa oli jäädä kolmantena pyöränä pois kaverien joukosta, mutta tilanne ei ollut kiusaamista. Bestis on tytön elämän tärkeimpiä ihmissuhteita, eikä siihen väliin mahdu ketään ylimääräistä. Emmehän ota parisuhteisiinkaan kolmatta pyörää, vaikka joku tuttu olisi yksinäinen. Tyttöjen ja naisten ihmissuhteita on syytä kunnioittaa, vaikka osapuolena ei olisi ketään miestä.

Ystävät ovat kultaa kalliimpia, ja pienten tyttöjen nauru pihalla on maailman kaunein ääni.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti