Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka  pitää kuningatarjäätelöstä,  Shakespearesta ja scifistä. Twitter: @MiinaSupinen
Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka pitää kuningatarjäätelöstä, Shakespearesta ja scifistä. Twitter: @MiinaSupinen

Sitten vastaanottokeskusten ovista pulpahtaisi henkilöitä, jotka rakastavat saunaa, kossua ja Vesa-Matti Loiria, Miina Supinen kirjoittaa.

Kaveri pyysi minua mukaan ”Kudo villasukat turvapaikanhakijalle” -ryhmään. Harkitsin asiaa vakavissani ainakin kymmenen sekuntia. Minäkin haluaisin auttaa pakolaisia, jotka saapuvat Suomeen ilman omaisuuttaan ja lämpimiä vaatteita.

Mutta ei sentään. Olisi kohtuutonta, jos pakolainen joutuisi kaiken kokemansa vainon ja kärsimyksen jälkeen pitämään minun kutomiani sukkia.

Mietin muita mahdollisuuksia. Ehkä voisin ilmoittautua SPR:n kautta ystäväksi? Mutta ei sekään helpolta kuulosta. Joutuisin juttelemaan jonkun tuiki tuntemattoman tyypin kanssa – ja sehän on suomalaiselle vähintäänkin kiusallista.

Euroopassa eletään pahinta pakolaiskriisiä sitten toisen maailmansodan. Suomeenkin on tulossa ennätysmäärä turvapaikanhakijoita. Monessa Euroopan maassa kansa on lämminsydämisempää kuin valtiovalta ja päättäjät. Islanti ­ilmoitti vastaanottavansa vain 50 Syyrian pakolaista, mutta tuhannet tavalliset islantilaiset perustivat kansanliikkeen, jossa kutsutaan tulijat majoittumaan omaan kotiin. Itävallassa on pidetty pakolaisia tervetulleeksi toivottavia mielenosoituksia. Suomessakin on ­havahduttu vieraanvaraisuuteen, vaikka äärioikeiston ja maahanmuuttokriitikoiden kiukunpurkaukset saavat paljon palstamillejä. Moni lahjoittaa tavaroita vastaanottokeskuksiin ja ilmoittautuu vapaaehtoistöihin auttamaan ihmisiä uuden elämän alussa.

Pakolaisten tuottama taakka kansantaloudelle on pieni, mutta tiukkoina aikoina vähäosaiset käyvät toistensa kimppuun ja alkavat riidellä murusista. Siitä narusta poliitikkojen on helppo vetää. Niin kauan kuin köyhät tappelevat keskenään, he eivät vaadi todellisia muutoksia yhteiskunnassa.

Parasta Suomen kannalta olisi tietenkin integroida pakolaiset niin hyvin, että he haluaisivat jäädä perheineen Suomeen ja rakentaisivat maata entistä ehommaksi. Jos Suomen hyvää koululaitosta ei täysin pilata ajattelemattomilla säästöillä, työelämässä saattaa olla ennen pitkää päteviä ja kielitaitoisia ensimmäisen ja toisen polven maahanmuuttajia.

Moni toivoo, että joku muu – vaikkapa vaikeasti määriteltävä ja kasvoton yhteiskunta – toteuttaisi pakolaisten kotouttamisen niin, että jonakin päivänä vastaanottokeskuksien ovista pulpahtaisi täydellistä suomea puhuvia, yrittäjähenkisiä ja puhdikkaita henkilöitä, jotka rakastavat saunaa, kossua ja Vesa-Matti Loiria.

Todellisuudessa kotouttaminen on kaikkien tehtävä, sekä kantasuomalaisten että tulijoiden. Vieraan kulttuurin ja tapojen pelko katoaa yleensä nopeasti, kunhan ihmiset pääsevät tutustumaan toisiinsa.

Mutta alku on vaikea. Onhan se tuntemattomille tyypeille puhuminen aivan helvetin ahdistavaa.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Liina

Miina Supisen kolumni: Kuka hoitaisikaan kotouttamisen?

Kolumnisti kirjoittaa, - Pakolaisten tuottama taakka kansantaloudelle on pieni, mutta tiukkoina aikoina vähäosaiset käyvät toistensa kimppuun ja alkavat riidellä murusista. Olen eri mieltä tästä. Tiedän, että budjettineuvotteluissa on käytetty paljon aikaa ja vaivaa saada säilytettyä tiettyihin peruspalveluihin liittyviä asioita, joiden kustannusvaikutus on ollut kymmeniä miljoonia. Pelkästään tänä vuonna tulleiden parempaa elämää hakevien siirtolaisten aiheuttamat kustannukset mitattaneen...
Lue kommentti
MN

Miina Supisen kolumni: Kuka hoitaisikaan kotouttamisen?

Kyllä maailmassa tulijoita riittää Suomeen ainakin niin kauan kuin jokaiselle maahantulijalle tarjotaan ilmainen elämä suomalaisten veronmaksajien kustannuksella. Viroonkin olisi tullut paljon monikulttuurista matkaajaa, mutta siellä ei ole sellaisia sosiaalietuuksia kuin Suomessa. Tämän päivän uutisten mukaan jopa Saksa aikoo lakkauttaa kaikki sosiaalituet maahanpyrkijöiltä. Tulemme näkemään, että sen jälkeen Saksa ei olekaan enää turvapaikanhakijan Eldorado. Jos Suomi ja muutpohjoismaat eivät...
Lue kommentti

Ei oikein kukaan, näinä päivinä.

Tiedän! Komerot kuuluu siivota jouluksi vain siinä tapauksessa, että aikoo viettää joulunsa komerossa. Niinhän se marttojen perinteinen adventtiohjeistus kuuluu. Sitä varmasti toistellaan tänäkin vuonna.

Ymmärrän, että joulunaluskiireitä on hyvä kohtuullistaa. Ymmärrän, että armoa tarvitaan tässä sekopäisen suorittamisen ajassa. Mutta komeroni, ne eivät ymmärrä! Jos niitä ei edes joulun alla kuulu siivota, milloin sitten? Jos edes marttoja ei kiinnosta kaappieni tilanne, ne jäävät aivan yksin, sotkuisiksi.

”Seiska miikka riittää” on toinen suosittu sanonta. Niin riittää, ja ei nykyään paljon muuta näykään kuin hutiloituja remontteja, irvistäviä saumoja ja puolivillaisia perusteluja.

En ole ajatellut muuttaa jouluksi komerooni, mutta olen alkanut miettiä, asuuko juuri siellä arjen ja pyhän raja. Jos vain imuroin jouluksi, ansaitsenko karjalanpiirakoita ja after eight -kakkua? Jos en juhlavoita joulunalusaikaa erityissiivouksella, pääsenkö oikeaan tunnelmaan?

”Seiska miikka riittää” on toinen suosittu sanonta. Niin riittää, ja ei nykyään paljon muuta näykään kuin hutiloituja remontteja, irvistäviä saumoja ja puolivillaisia perusteluja. Komeroni, olen sinulle velkaa ainakin ysin.

Vierailija

Joulusiivoaminen uhkaa jättää komeron väliin – kuka ajattelisi komeroa?

Njaah, Haidihou voisi viettää joulunsa rusettipäässä joulupaperissa komerossa syöden vaikka niitä kaupasta ostamiaan retkipiirakoita ihan virkistyksen vuoksi tulisella munatahnalla rämpytellen etusormellaan huuliaan lauleskellen joululauluja niin olisi ehkä jotain jutuntynkääkin kun loppiaisena kannettaisiin kuusen kanssa ulos hankeen jäähtymään.
Lue kommentti

Mielenterveyden ongelmista puhuminen ei ole nyyhkyttämistä, oli diagnoosi mikä tahansa. Milloin ymmärrämme lopettaa kiistelyn siitä, kuka sairastaa oikein?

Viime vuosien aikana lievemmät mielenterveysongelmat ovat arkipäiväistyneet. Niistä kehdataan puhua, ne huomioidaan työpaikoilla ja kynnys hakea apua on madaltunut. On hyvä asia, ettei masennuksesta tai burn outista tarvitse enää potea häpeää.

Suomen psykologiliiton puheenjohtaja Tuomo Tikkanen sanoi muutama vuosi sitten Ylelle, että avoimuuden lisääntymisestä voi kiittää muun muassa julkkiksia.

– Julkisuuden henkilöt ovat kertoneet masennus- tai sairastumisjaksoistaan, ja ne kaikki lieventävät sitä pelkoa, jota on tunnettu mielenterveysongelmia kohtaan.

Sitten tulee psykiatri, Kellokosken sairaalan entinen ylilääkäri Ilkka Taipale ja töräyttää Helsingin Sanomien haastattelussa, että Kansallisteatterin Masennuskomedia-näytelmän päähenkilön tarina on ”tyypillistä naistenlehden kansikuvakamaa”.

– ’Minulla oli burn out, mutta minä toivuin’. Se on ihan eri asia, jos kansikuvajulkkikset kertoisivat sairastuneensa skitsofreniaan ja toipuneensa vähän, mutta sairastavansa sitä edelleen, Taipale sanoo Helsingin Sanomille ja jatkaa:

– En pidä siitä, että julkkikset nyyhkyttävät, hän toteaa tehdäkseen asian vielä selkeämmäksi.

”En pidä siitä, että julkkikset nyyhkyttävät.”

Siinäpä kannustava kommentti kaikille mielenterveytensä kanssa kamppaileville! Julkisuuden henkilö, joka on kohdannut mielenterveyden ongelmia ja saanut niihin mahdollisesti myös diagnoosin ja hoitoa, leimataan nyyhkyttäjäksi. Ikään kuin hän valittaisi turhasta. Jos ei tule verta, ei voi sattua.

Taipaleen kommentti on jatkoa aina silloin tällöin päätään nostavalle väittelylle siitä, kenellä on oikeus valittaa ja kuka on tarpeeksi sairas saadakseen kertoa siitä. Kesällä muun muassa pohdittiin, onko Anna-Leena Härkösen uutuusromaanin päähenkilö ”uskottavasti masentunut”, jos hän käy jumpassa ja elämä näyttää päällisin puolin hyvältä.

Taipale on toki oikeassa siinä, että burn out ja skitsofrenia ovat kaksi eri asiaa, ja hän on tärkeällä asialla vaatiessaan, että vaikeasti mielisairaiden sosiaalinen asema pitää saada kuntoon.

Kummastakaan sairaudesta puhuminen ei silti sulje toista pois. Lievempien mielenterveyden ongelmien esiin tuominen ei ole vakavampia ongelmia väheksyvää, mutta Taipale tulee kyllä nyyhkytyskommentillaan väheksyneeksi kaikkia muita mielenterveyden ongelmia paitsi niitä vaikeimpia.

Aika monelle tulee elämässään vaihe, jolloin mielenterveys joutuu koetukselle. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan joka viides suomalainen sairastuu masennukseen elämänsä aikana. Monella se uusii ja osalla kroonistuu.

Burn out tai raskauden jälkeinen masennus saattaa olla vaikein asia, jonka ihminen joutuu elämässään kokemaan. Vaikka häpeä ei enää niin suuri kuin joskus aiemmin, kynnys hakea apua saattaa silti olla korkea. Nyyhkyttäjäksi leimaaminen ei varsinaisesti auta asiaa.

Burn out tai raskauden jälkeinen masennus saattaa olla vaikein asia, jonka ihminen joutuu kokemaan.

Sillä, että mielenterveytensä kanssa vaikka vain väliaikaisestikin kamppaileva uskaltaa hakea ja saa apua jo varhaisessa vaiheessa, voidaan ehkäistä ongelmien pahenemista ja yhteiskunnalle aiheutuvia kustannuksia.

Mielenterveyden ongelmat ovat edelleen yleisin työkyvyttömyyseläkkeiden syy. Niiden vuoksi myönnettyjen työkyvyttömyyseläkkeiden määrä on kuitenkin vähentynyt kymmenen vuoden aikana kolmanneksella, vaikka masennustilastot voivat edelleen paksusti.

Voikin kysyä, kuinka suuri merkitys on sillä, että mielenterveydestä on viime vuosina viimein alettu puhua avoimemmin ja että lieviä tai ohimeneviäkään ongelmia ei väheksytä?

Sitä paitsi sen burn outin syvimmässä alhossa saattaa auttaa jo pelkästään tieto siitä, että muutkin ovat tästä toipuneet.

Vierailija

Nyyhkyttäjäksi leimaaminen on viimein asia, jota mielenterveytensä kanssa kamppaileva kaipaa

Mielen sairaus on sairaus siinä kuin muutkin, ja on hyvä että siitä puhutaan. Nostan myös hattua jokaiselle joka "tulee kaapista" sairautensa kanssa. Mutta olen siitä Taipaleen kanssa samaa mieltä että iltapäivä- ja naistenlehdet ovat täynnä näitä "tunnettu tähti avautuu: kärsin masennuksesta/unettomuudesta/ahdistuksesta"- juttuja. Monessa jutussa kuitenkin puhutaan ihan muusta kuin sairaudesta, on ollut väsymystä, kiirettä töissä, ikäviä sattumuksia elämässä, jotka sinänsä ovat ihan tavallisia...
Lue kommentti