Kahvi on kylmää. Loisteputket loimottavat. Neukkarissa ei ole ikkunoita. Puheenjohtaja on kertonut tunnin seksististä anekdoottia nuoruutensa Savosta. Tai ehkä hän on puhunut välillä jostain muusta? En ole varma. Sanat ovat menettäneet merkityksensä jo kauan sitten. Kehtaisinko raapia kutisevaa kankkuani?

Vihdoin palaveri loppuu tavalliseen tapaan: sovimme, että suunnitelmat ja päätökset tehdään sähköpostitse, ja painumme tahoillemme. Loppupäivän on armoton kiire. Oikeat työt ovat kasautuneet pitkän istuntomme takia.

Rupesin yksityisyrittäjäksi osittain sen takia, että olen niin huono kokoustaja. Tylsistyin työpaikan palavereissa niin, että olisin voinut melkein syödä omaa kättäni. Menkää jo asiaan, huusin pääni sisällä. Pyörin penkillä kuin levoton lapsi. Ajauduin tarkastelemaan sivuseikkoja: työtiimin ryhmädynamiikkaa, vissylasin kuplia, kollegoiden kampauksia, joidenkin miesten tapaa muuttua kokouksissa oudon jätkämäisiksi. Asiasisällön löytäminen on kuin kullanhuuhdontaa hiekan keskeltä.

Nykyisin sovin useimmat työasiat sähköpostilla tai chattailemalla. Joskus juttelen niistä lounaalla tai kävelyllä. Haaveideni palaveri olisi kiivas ja inspiroitunut aivomyrsky, jonka jälkeen kaikki rientäisivät innoissaan tekemään juuri niitä asioita, joista päätettiin. Katselen joskus kaihoisasti tv-sarjojen making of -dokumentteja. Niissä säkenöivät käsikirjoittajatiimit pallottelevat ideoita, luovat yhdessä uutta ja puhaltavat ­yhteen hiileen.

Vanhan ajan palaverit alkavat vähitellen olla katoavaa kansanperinnettä. Ne ovat suurten ikäluokkien juttu, peräisin ajalta, jolloin työpaikoilla sai polttaa tupakkaa, toimittajat vetelivät päiväkännejä tiedotustilaisuuksissa, lounaat olivat pitkiä ja kosteita ja kännykät scifi-idiksiä.

Nykyajan työelämä on kiivasta ja hermostunutta. Tehokkuus on muotia ja pudotuspeli kova. Kekkosen ajan viineri­palaveriin voi päätyä enää joissakin yhdistyksissä, vanhempainilloissa tai talo­yhtiön putkiremontti-infoissa. Trendikkäät start upit ja aallonharjalla surffailevat firmat pitävät kävelypalavereja, seisomapalavereja ja pikaisia konferenssi­puheluita.

Ystäväni, joka on tottunut istumaan opettajain­huoneen paltsuissa, väittää, että suhtaudun palavereihin väärin. Hänen mielestään niihin kuuluukin jymähtää. Ne ovat lepohetki työn ­lomassa, yhteydenpitoa ja toisista välittämistä. Kokous on suurten ikäluokkien Facebook.

Opettajaystäväni on varmasti oikeassa. Olen kiukuissani viineripalaverin ­puheenjohtajalle siitä, että hän haaskaa kallista aikaani, mutta hänen kaltaisensa herra ei koskaan roikkuisi pitkin päivää Facebookissa ja Twitterissä kuten minä ja kaverini teemme. Se olisi hänestä ­käsittämätöntä laiskottelua.

Olenkin päättänyt yrittää suhtautua palavereihin uudella tavalla. Seuraavan kerran, kun minut kutsutaan ikkunattomaan koppiin, otan ison kupin kahvia, viinerin ja takakenon. Voin yrittää myös murjaista seksistisen anekdootin.

Me Naisten kaikki kolumnit löydät täältä.

Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain nainen haluaa naimisiin ja järjestää häät.

”Alkuruualle ja pääruualle annan kahdeksan, kakulle seitsemän. Toivottavasti omissa häissä kakku ei ole yhtä kuiva.”

Hääpuku taas on vähän liikaa kaikkea, liikaa ruusua, rypytystä ja nauhaa.

”Se näytti roolipuvulta. Prinsessapuvulta jostain näytelmästä.”

”Ehkä olisi ollut järkevämpi valita itselle sopiva puku eikä ottaa toisen valitsemaa ja itselle sopimatonta pukua.”

Armoa ei anneta, vaikka morsian on päättänyt mennä naimisiin edesmenneen serkkunsa hääpuvussa ja kunnioittaa eleellä tämän muistoa.

Livin Neljät häät Suomi -ohjelmassa neljä naista kiertää vieraina toistensa häissä ja pisteyttää tarjoilut, hääpuvun ja ohjelman.  Häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä. Ei, vaikka suuri osa suomalaisista avioliitoista päättyy eroon hulppeista hääjärjestelyistä huolimatta.

”Livin Neljät häät Suomi -ohjelman häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä.”

Asetelma on niin kulunut ja vanhanaikainen kuin voi olla. Morsiamille häät ovat esitys ja koko siihenastisen elämän huipennus, naispuolisille vieraille mahdollisuus päästä koulukiusaajamaiseen sävyyn arvostelemaan ja vertailemaan omaa prinsessapäivää muiden suoritukseen.

Ja sitten sulhaset. Mitä niistä? Ai niin, hekin liittyvät jotenkin häihin ja avioliittoon. Formaatin keksijöiden mielestä kuitenkin vain hyvin etäisesti, sillä heitä ei ohjelmassa huomioida juuri mitenkään.  Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain morsian haluaa ehdoin tahdoin naimisiin ja järjestää häät. Hääjuhla on morsiamen ja ylipäänsä naisten show, sulhaset ja miehet ovat häissä mukana lähinnä pakotettuina statisteina.

Ohjelma on toki viihdettä ja tosi-tv:tä puhtaimmillaan, mutta ei ole ihme, jos avioliitto vaikuttaa fiksuista nykynaisista melko kulahtaneelta touhulta.

Suomalainen katukuva vilisee tatuointeja, ja moni jaksaa haukkua niitä suureen ääneen. Miksi juuri tatuointeja pidetään suurimpana tyylisyntinä ja niiden perusteella tehdään tulkintoja tuntemattomista ihmisistä?

Oli itsellä ihossa mustetta tai ei, monelle meistä tatuointi ei ole vain tatuointi. Ajatellaan, että jos antaa kuvioida ihoonsa jotain pysyvää, siihen on liityttävä jotain suurta ja merkityksellistä. Monella tatuoinnin ottajalla liittyykin.

Ehkä siksi tatuoinnin nähdessään on niin helppoa siirtyä suoraan johtopäätöksiin. Tuorein esimerkki on noin viikon takaa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Tulevan vaimonsa vasta tavanneen Heikin katse tarkentui nopeasti tatuointeihin, jotka hääpuku paljasti.

Miina vaikutti eri tyyliseltä siinä heti ensi hetkillä. Ehkä persoonallisuudeltaan, ulkonäöltään, tatuoinneiltaan. Ehkä semmosia epäilyksen tunteita tuli, Heikki totesi Miinasta.

Heikin puolustukseksi on toki sanottava, että samassa jaksossa hän myös analysoi olevansa sellainen tyyppi, joka herkästi tuomitsee ihmiset ensivaikutelman perusteella. Se kertonee, että Heikki muistutti itseään ohjelman ideasta: ole avoin ja anna toiselle mahdollisuus.


Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitä tosiaan toivoisi sekä Heikiltä että kaikilta muilta tatuointeja arvostelevilta. Suomessa tatuointeja näkyy todella paljon, ja vähintään yhtä äänekästä on niiden haukkuminen. Jälkimmäinen ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai tyylikkäämpää.

Tatuointi voi olla kuin osa persoonallisuutta. Se voi myös olla vain kuva, joka sattuu miellyttämään kantajaansa. Tai sitten se voi olla etelänlomalla otettu, parissa vuosikymmenessä jo venähtänyt ja haalistunut muisto. Tulipa hankittua, joten roikkukoon mukana. Vähän kuin se jo nuhjaantunut sohva tai kallis mutta vähän oudon värinen neulepaita, jonka osti ajatellen, että tämä on hyvä valinta vuosiksi eteenpäin.

Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sen taustat selviävät vain, jos kuvan kantaja haluaa niistä kertoa. Ja persoonallisuudestakin on helpompi päätellä jotain, kun ihminen ei ole tälläytyneenä hääeleganssiin. 

Fjoella86

Tiedoksi Ensitreffit-Heikille ja muille: tatuointi ei välttämättä kerro ihmisestä sen enempää kuin muodista mennyt villapaitakaan

Siitakin huolimatta, etta vaikutan ajan jalkoihin jaaneelta, taytynee muistuttaa, etta tatuoinnit eivat ole kultuurisesti neutraali asia. Siita ei ole historian mittakaavassa hirvean pitka aika kun tatuoinnin ottajat olivat niita yhteiskunnan jasenia, joiden moraali ja tavat olivat valtavassa ristiriidassa muun vaeston arvojen kanssa. Viela tanakin paivana on olemassa maita, joissa tatuoinnit ovat osa rikollisten, jengien tai muiden laitatienkulkijoiden tyylia. Viela enemman on maita, jotka...
Lue kommentti