Kahvi on kylmää. Loisteputket loimottavat. Neukkarissa ei ole ikkunoita. Puheenjohtaja on kertonut tunnin seksististä anekdoottia nuoruutensa Savosta. Tai ehkä hän on puhunut välillä jostain muusta? En ole varma. Sanat ovat menettäneet merkityksensä jo kauan sitten. Kehtaisinko raapia kutisevaa kankkuani?

Vihdoin palaveri loppuu tavalliseen tapaan: sovimme, että suunnitelmat ja päätökset tehdään sähköpostitse, ja painumme tahoillemme. Loppupäivän on armoton kiire. Oikeat työt ovat kasautuneet pitkän istuntomme takia.

Rupesin yksityisyrittäjäksi osittain sen takia, että olen niin huono kokoustaja. Tylsistyin työpaikan palavereissa niin, että olisin voinut melkein syödä omaa kättäni. Menkää jo asiaan, huusin pääni sisällä. Pyörin penkillä kuin levoton lapsi. Ajauduin tarkastelemaan sivuseikkoja: työtiimin ryhmädynamiikkaa, vissylasin kuplia, kollegoiden kampauksia, joidenkin miesten tapaa muuttua kokouksissa oudon jätkämäisiksi. Asiasisällön löytäminen on kuin kullanhuuhdontaa hiekan keskeltä.

Nykyisin sovin useimmat työasiat sähköpostilla tai chattailemalla. Joskus juttelen niistä lounaalla tai kävelyllä. Haaveideni palaveri olisi kiivas ja inspiroitunut aivomyrsky, jonka jälkeen kaikki rientäisivät innoissaan tekemään juuri niitä asioita, joista päätettiin. Katselen joskus kaihoisasti tv-sarjojen making of -dokumentteja. Niissä säkenöivät käsikirjoittajatiimit pallottelevat ideoita, luovat yhdessä uutta ja puhaltavat ­yhteen hiileen.

Vanhan ajan palaverit alkavat vähitellen olla katoavaa kansanperinnettä. Ne ovat suurten ikäluokkien juttu, peräisin ajalta, jolloin työpaikoilla sai polttaa tupakkaa, toimittajat vetelivät päiväkännejä tiedotustilaisuuksissa, lounaat olivat pitkiä ja kosteita ja kännykät scifi-idiksiä.

Nykyajan työelämä on kiivasta ja hermostunutta. Tehokkuus on muotia ja pudotuspeli kova. Kekkosen ajan viineri­palaveriin voi päätyä enää joissakin yhdistyksissä, vanhempainilloissa tai talo­yhtiön putkiremontti-infoissa. Trendikkäät start upit ja aallonharjalla surffailevat firmat pitävät kävelypalavereja, seisomapalavereja ja pikaisia konferenssi­puheluita.

Ystäväni, joka on tottunut istumaan opettajain­huoneen paltsuissa, väittää, että suhtaudun palavereihin väärin. Hänen mielestään niihin kuuluukin jymähtää. Ne ovat lepohetki työn ­lomassa, yhteydenpitoa ja toisista välittämistä. Kokous on suurten ikäluokkien Facebook.

Opettajaystäväni on varmasti oikeassa. Olen kiukuissani viineripalaverin ­puheenjohtajalle siitä, että hän haaskaa kallista aikaani, mutta hänen kaltaisensa herra ei koskaan roikkuisi pitkin päivää Facebookissa ja Twitterissä kuten minä ja kaverini teemme. Se olisi hänestä ­käsittämätöntä laiskottelua.

Olenkin päättänyt yrittää suhtautua palavereihin uudella tavalla. Seuraavan kerran, kun minut kutsutaan ikkunattomaan koppiin, otan ison kupin kahvia, viinerin ja takakenon. Voin yrittää myös murjaista seksistisen anekdootin.

Me Naisten kaikki kolumnit löydät täältä.