– Räväkät julkkisnaiset ovat nettikiusaajien ykkösuhreja, kirjoittaa Miina Supinen kolumnissaan.

”Pahimmillaan nettikiusaaminen jättää ikuisen arven… Mitä suurempi yleisö on, sitä suuremman häpeän kanssa kiusattu joutuu elämään.”

Näin ilmoitetaan Ikuinen arpi -kampanjan nettisivuilla. Bussipysäkeillä ja metroasemilla näkyy julisteita alakuloisista nuorista, joiden poskessa on hashtagin muotoinen arpi. Kuva kertoo, että joku on levitellyt näistä reppanoista ikäviä juttuja netissä, ja uhri on mennyt iäksi tärviölle.

Kamppis on tärkeällä asialla, mutta jokin saa karvat pystyyn. Omalla tavallaan se häpäisee kiusattuja entisestään.

Vastaavaa uhrien säälittelyä harrastetaan runsaasti muuallakin, ja hyvästä tarkoituksesta huolimatta sillä on haittapuolia. Uhriuttaminen pitää huolen siitä, että kiusatut jäävät häpeissään maahan. Varsinkin seksuaalisen häirinnän ja väkivallan uhreja polttomerkitään hanakasti ikuisella häpeällä.

Entä jos nuori neitonen, jonka katkera exä on laittanut nakukuvia nettiin, kohauttaisikin olkapäitään ja ajattelisi, ettei kusipäinen äijä ole yhdenkään kyyneleen arvoinen? Mitä jos hän eläisikin onnellisena, luottaisi itseensä ja rakastaisi itseään? Entä jos kukaan ei antaisi ymmärtää, että nyt on aika kyyristellä häpeästä?

Joskus nettikiusaaminen voi olla silkkaa ajattelemattomuutta. Uhrin mielipahaa korostava kampanja saa ehkä jotkut empaattiset nuoret ajattelemaan toisenkin kerran ennen kuin he postaavat juoruja luokkakavereistaan. Aikuisetkin voivat olla ajattelemattomia. Moni ”julkkismisukoita” haukkuva kansalainen ei hahmota, että ”misukatkin” ovat ihmisiä.

Ilkein ja sadistisin osa kiusaajista kuitenkin haluaa pahoittaa uhrin mielen. Siksihän sitä kiusaamiseksi sanotaankin. Sellaisille tyypeille ei kannata antaa tippaakaan lisää valtaa.

Räväkät julkkisnaiset ovat nettikiusaajien ykkösuhreja. Moni tekijänainen oppii nuoresta pitäen sulkemaan korvansa. Siitä kannattaisi jokaisen tavallisen koulutytönkin ottaa vähän mallia.

Kukaan ihminen ei ole teflonia, ja loukkaukset pahoittavat mielen, mutta pahaan mieleen ei kannata jäädä asumaan. Ääliöt eivät maailmasta lopu. Heitä on netissä, kouluissa ja työpaikoilla maailman tappiin asti. Sellaisille tyypeille kannattaa näyttää keskaria – joko ihan suoraan tai sitten omassa mielessään.

Tanskalainen Emma Holten on piristävä esimerkki siitä, kuinka kiusattu voi ottaa vallan takaisin itselleen. Holtenista leviteltiin nakukuvia nettiin, ja niitä seurasi tulva törkyviestejä. Holten oli ensin nolo ja surullinen, mutta sitten hän päätti ottaa itsestään kauniin alastonkuvasarjan ja julkaista sen itse, merkkinä siitä että hänellä ei ole mitään hävettävää, eikä hänen alaston vartalonsa ole nolottava. Nyt Holtenin rohkeutta ja kauneutta ihaillaan kaikkialla maailmassa.

Kaikista kiusatuista ei ole alastonomakuvien postaajaksi – eikä tarvitsekaan olla – mutta jokaisen kannattaa muistaa, että arven pitäisi jäädä vain kiusaajalle.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Frida Kahlo -elokuva ei sitten ollutkaan kertomus mahtavan taiteilijan elämästä, vaan yhden pervertikon raivoisa metsästysretki.

Hollywood-tähti Salma Hayek julkaisi eilen The New York Timesissa mielipidekirjoituksen, jonka rinnalla oikeastaan kaikki muut mielipidekirjoitukset kalpenevat. Se on kirjoitettu aiheesta Harvey Weinstein oli minunkin hirviöni. Hayek kertoo elokuvatuottaja Weinsteinin vainonneen häntä sinnikkäästi Fridan kuvauksissa vuonna 2002. 

– En suostunut menemään suihkuun hänen kanssaan. En antanut hänen tulla katselemaan, kun käyn suihkussa. En antanut hänen nuolla minua. En suostunut riisuutumaan toisen naisen kanssa, Hayek kirjoittaa. 

Tiedämme jo aivan liikaa avonaisista kylpytakeista ja viherkasveihin masturboinneista.

Hayek veikkaa, että Weinstein ei kehdannut raiskata häntä sen takia, että Hayek tunsi turhan monta miehen kaveria. Sanattomaksi tuottaja ei silti jäänyt.

– Tapan sinut. Etkö usko, että pystyn siihen? Hayek kertoo Weinsteinin raivonneen tultuaan torjutuksi.

Yli sata naista on tähän mennessä syyttänyt Weinsteinia ahdistelusta, häirinnästä ja raiskauksista. Sinänsä Salma Hayekin, 51, kertomus ei siis ole mitään uutta. Tiedämme jo aivan liikaa avonaisista kylpytakeista, makuuhuoneisiin raahaamisista ja viherkasveihin masturboinneista.

Mikä tässä nimenomaisessa mielipidekirjoituksessa sitten kuristaa kurkkua? Se, että jopa Salma Hayekin on pitänyt kestää moista. Edes hänellä ei ole ollut aseita Hollywoodin voimahahmoa vastaan. Hänen on pitänyt hymyillä ahdistelijansa vieressä yhteiskuvissa ja vaieta kaikesta. Koska muuten ura olisi ollut sitten siinä. Kiva kun kävit!

Weinstein tuottamat elokuvat saivat nyt ihan uuden jälkimaun.

Ja toki riipii myös se, että kerrankin kun naisohjaaja on tehnyt vaikuttavan elämäkertaelokuvan legendaarisesta naistaiteilijasta, selviää, että kuvaukset ovat olleet yhtä naistenvihaajan märkää unta. Weinstein muun muassa pakotti Hayekin alastonkohtaukseen toisen naisen kanssa ja Hayek sai hermoromahduksen kameran edessä. 

– En pystynyt lopettamaan itkemistä, oksensin ja kuvaukset jouduttiin keskeyttämään. Otin rauhoittavia. Niiden avulla itku loppui, mutta oksentaminen ei. 

Kerrassaan viehättävää! Ainakin nämä Weinstein tuottamat elokuvat saivat nyt ihan uuden jälkimaun: Pulp Fiction (1994), Smoke (1995). Englantilainen potilas (1996), Will Hunting (1997), Jackie Brown (1997). Rakastunut Shakespeare (1998), Taru sormusten herrasta (2001–2003), Chicago (2002), Lukija (2008), Nine (2009), Kunniattomat paskiaiset (2009) ja Kuninkaan puhe (2011).

Mukavaa elokuvailtaa!

Ihanainen-88

Salma Hayekin paljastukset nostavat oksennuksen leffanystävän suuhun

Nyt meni vähän ohi? Nuohan ovat useimmat ainakin minun mielestä loistavia elokuvia, hyviä näyttelijöitä. Jos H.W. on touhunnut omiaan, niin ei se elokuvan arvoa heikennä. Se on hänen mokansa. Minulle ainakin opetettiin jo kotona sanomaan ei ja lopeta, jos joku tekee väärin. En nyt uniani menetä, jos joku vähän bussissa hipaisee vaikka takapuoltani, mutta jos se jatkuu, osaan sanoa selkeästi, että pidä kätesi kurissa ja tiukka katse. Kyllä ne sen jälkeen ovat pysyneetkin. Asioihin pitää puuttua...
Lue kommentti
Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.