– Toiset eivät pysyneet poissa huoneestani ennen kuin kiinnitin oveeni lapun, jossa luki: ”Pääsy kielletty! Olen masturboimassa!”, Miina Supinen kirjoittaa kolumnissaan.

Yhdessä asuminen vaatii sääntöjä. Opin sen parikymppisenä, kun asuin vuoden kommuunissa. Yksi kämppiksistäni oli kreikkalainen poika, joka ei ollut koskaan pitänyt rättiä kädessään. Sen sijaan hän osasi hauduttaa erilaisia ruhon osia. Keittiössämme porisi lähes päivittäin voimakkaasti tuoksuva lihapata. Toinen asukki oli saksalainen tyttö, joka oli siivoushullu ja kasvissyöjä. Hänellä oli tervehtimisen sijasta tapana karjaista eteisessä: ”Miksi täällä haisee lihalta? Ja miksei kukaan ole vienyt pulloja kauppaan?” Kolmas asukki oli herttainen brittityttö, joka poltti kaksi askia tupakkaa päivässä, sisällä tietenkin.

Kummalliset lihapadat, siisteys tai sen puute ja tupakansavu eivät oikeastaan haitanneet minua, mutta introverttinä suomalaisena ärsyynnyin aina, kun joku marssi huoneeseeni ilman lupaa. Jokainen musiikinkuunteluhetki ja opiskelutuokio tuntui keskeytyvän, kun kämppis toisensa jälkeen paukkasi huoneeseeni, istahti sängylle ja alkoi turista kuulumisiaan. Yritin kertoa kohteliaasti suomalaisesta, hiljaisesta kansanluonteesta, oman tilan ja rauhan tarpeesta, mutta toiset eivät pysyneet poissa ennen kuin kiinnitin oveeni lapun, jossa luki: ”Pääsy kielletty! Olen masturboimassa!” Kommuunielämisen jälkeen oli mukava asua muutama vuosi omassa pikku yksiössä.

Sittemmin perustin perheen ja rauha katosi jälleen. Kun lapset olivat pieniä, kirjoitimme yhdessä kodin säännöt. Ne kuuluivat näin:

1. Ei saa satuttaa.

2. Ei saa sotata tahallaan.

3. Ei saa koskea rintaan (kuopus oli juuri vieroitettu).

4. Anna oma rauha.

Viimeisen säännön noudattaminen on vaikeinta. Joku on aina huudattamassa kodinkoneita, pelaamassa jotain kilisevää peliä tai mölyämässä ihan omien keuhkojensa voimalla. Joskus menen kylpyyn vain ollakseni hetken yksin. Sekään ei aina auta. Viimeksi makasin vaahtokylvyssä lukemassa Fifty Shades of Greytä, kun lapsi pulahti mukaan kanankoipea järsien.

Virginia Woolf kirjoitti 1900-luvun alussa kuuluisan esseen Oma huone. Se kuvaili naisen omaa tilaa, henkistä ja konkreettista paikkaa, jossa nainen saa olla omien ajatustensa kanssa, työskennellä, kehittää itseään ja tehdä haluamiaan asioita ilman toisten vaatimuksia. Woolfin aikoina oma huone oli vain perheen isällä. Naisten asema on sittemmin parantunut, mutta nykyajan pienissä perheasunnoissa omat huoneet varataan yleensä lapsille – isä ja äiti saavat makkarin, jonne ei mahdu paljon muuta kuin sänky.

Muistelen joskus kaihoisasti pikku yksiötäni. Saatoin joskus istuskella siellä ikkunan ääressä, katsella leijailevia lumihiutaleita ja kuunnella hiljaisuutta.

Mutta oli siellä välillä yksinäistäkin. Ja kyllä hauska kylpyseura voittaa lukuhetken mennen tullen.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti