Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka  kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen
Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen

Miksi suoraselkäisille mielipiteensanojille ei koskaan tule mieleen mitään kivaa, kysyy Miina Supinen.

”Oletpa päästänyt peffasi leviämään!”

”Hyi, mitä kuraa! Sinäkö tämän pizzan olet vääntänyt?”

”Kun näin sut ensimmäistä kertaa, ihmettelin, että mikä hyypiö sieltä tulee.”

Me kaikki tunnemme heitä – ihmisiä, jotka sanovat rehellisesti ja ylpeästi mielipiteensä. Näille suoraselkäisille henkilöille ei kuitenkaan tule koskaan mieleen mitään kivaa sanottavaa. He ovat kuin nettitrolleja suoraan naaman edessä.

Minä olen eri linjoilla. Jos on pakko puhua toisista pahaa, on paljon ystävällisempää tehdä se selän takana.

Kukaan ystäväni ei ole koskaan haukkunut keittämääni kahvia, vaikka syytä olisi. Kahvini on todennäköisesti itäisen Helsingin kamalinta tököttiä. Juon itse pelkkää pikakahvia, joten suodatinkahvin valmistaminen on minulle mysteeri.

Eräs sukulaiseni yritti kerran opettaa minua: Yksi mitallinen per kuppi plus lisämitta keittimelle. Järjetön ohje! Pienestä kahvierästä tulee aina liian vahvaa ja suuresta liian laihaa. Entä kuppien koko? Miten se huomioidaan?

Päädyn aina kaatamaan kahvijauheen sinne päin ja toivomaan parasta. Juomaa ei paranna sekään, että kahvipakkaus on avattu jo kuukausia aiemmin. Eikä ylähyllyltä nostettu keitinkään ole pölytön.

Kahvitteluhetkemme kuluvat anteeksipyyntöjen, selittelyjen ja vakuuttelujen parissa. Anteeksi nyt, että tämä on taas tällaista! Ei ei, ihan hyvää tämä on.

Kun kaverit lähtevät kotiinsa, he saavat mielihyvin haukkua tarjottavat ja vaikka emännänkin. Sen he ovat ansainneet juotuaan naama peruslukemilla moista koneöljyä. Pieni selän takana dissaaminen ei haittaa ketään, ei ainakaan minua. Eihän kohde ei siitä kärsi – hän on autuaan tietämätön.

Rehellisyys kannattaa vain niissä tilanteissa, joissa toinen aidosti pyytää ja tarvitsee suoraa mielipidettä. Silloin on reilua kertoa, että romaanikäsikirjoitus kaipaa vielä yhden editointikierroksen tai että kirkkaanvihreä takki tekee kantajansa naaman merisairaan näköiseksi.

Diplomaattiset persoonat hallitsevat näissäkin tilanteissa hampurilaiskritiikin: ensin kerrotaan hyvät puolet, sitten huonot puolet ja lopuksi taas jotakin mukavaa. Kässärissäsi on tosi kaunis fontti, en tajunnut tästä sanaakaan, oletpa sinä ollut ahkera! Olet tosi tyylikäs nainen, mutta olet väritykseltäsi pikemminkin kevät, se sinun luonnonvaalea takkisi on muuten ihana.

Kaikkein parhaat ystävät tunnistaa siitä, että he uskaltavat sanoa ääneen myös vaikeat ja epämiellyttävät totuudet. Joskus eteen tulee tilanteita, jolloin ei kannata vaieta, kehuskella eikä kiitellä. Jos kaveri tekee vaarallisia virheitä, on ystävän teko puuttua asiaan.

Ehkäpä joku kaverini jo suunnittelee ottavansa sumppini asialistalleen. Vai kertoisiko joku nyt vielä kerran ja oikein selvästi, kuinka paljon niitä murusia laitetaan? Voisihan sitä vielä yrittää.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Ei oikein kukaan, näinä päivinä.

Tiedän! Komerot kuuluu siivota jouluksi vain siinä tapauksessa, että aikoo viettää joulunsa komerossa. Niinhän se marttojen perinteinen adventtiohjeistus kuuluu. Sitä varmasti toistellaan tänäkin vuonna.

Ymmärrän, että joulunaluskiireitä on hyvä kohtuullistaa. Ymmärrän, että armoa tarvitaan tässä sekopäisen suorittamisen ajassa. Mutta komeroni, ne eivät ymmärrä! Jos niitä ei edes joulun alla kuulu siivota, milloin sitten? Jos edes marttoja ei kiinnosta kaappieni tilanne, ne jäävät aivan yksin, sotkuisiksi.

”Seiska miikka riittää” on toinen suosittu sanonta. Niin riittää, ja ei nykyään paljon muuta näykään kuin hutiloituja remontteja, irvistäviä saumoja ja puolivillaisia perusteluja.

En ole ajatellut muuttaa jouluksi komerooni, mutta olen alkanut miettiä, asuuko juuri siellä arjen ja pyhän raja. Jos vain imuroin jouluksi, ansaitsenko karjalanpiirakoita ja after eight -kakkua? Jos en juhlavoita joulunalusaikaa erityissiivouksella, pääsenkö oikeaan tunnelmaan?

”Seiska miikka riittää” on toinen suosittu sanonta. Niin riittää, ja ei nykyään paljon muuta näykään kuin hutiloituja remontteja, irvistäviä saumoja ja puolivillaisia perusteluja. Komeroni, olen sinulle velkaa ainakin ysin.

Vierailija

Joulusiivoaminen uhkaa jättää komeron väliin – kuka ajattelisi komeroa?

Njaah, Haidihou voisi viettää joulunsa rusettipäässä joulupaperissa komerossa syöden vaikka niitä kaupasta ostamiaan retkipiirakoita ihan virkistyksen vuoksi tulisella munatahnalla rämpytellen etusormellaan huuliaan lauleskellen joululauluja niin olisi ehkä jotain jutuntynkääkin kun loppiaisena kannettaisiin kuusen kanssa ulos hankeen jäähtymään.
Lue kommentti

Mielenterveyden ongelmista puhuminen ei ole nyyhkyttämistä, oli diagnoosi mikä tahansa. Milloin ymmärrämme lopettaa kiistelyn siitä, kuka sairastaa oikein?

Viime vuosien aikana lievemmät mielenterveysongelmat ovat arkipäiväistyneet. Niistä kehdataan puhua, ne huomioidaan työpaikoilla ja kynnys hakea apua on madaltunut. On hyvä asia, ettei masennuksesta tai burn outista tarvitse enää potea häpeää.

Suomen psykologiliiton puheenjohtaja Tuomo Tikkanen sanoi muutama vuosi sitten Ylelle, että avoimuuden lisääntymisestä voi kiittää muun muassa julkkiksia.

– Julkisuuden henkilöt ovat kertoneet masennus- tai sairastumisjaksoistaan, ja ne kaikki lieventävät sitä pelkoa, jota on tunnettu mielenterveysongelmia kohtaan.

Sitten tulee psykiatri, Kellokosken sairaalan entinen ylilääkäri Ilkka Taipale ja töräyttää Helsingin Sanomien haastattelussa, että Kansallisteatterin Masennuskomedia-näytelmän päähenkilön tarina on ”tyypillistä naistenlehden kansikuvakamaa”.

– ’Minulla oli burn out, mutta minä toivuin’. Se on ihan eri asia, jos kansikuvajulkkikset kertoisivat sairastuneensa skitsofreniaan ja toipuneensa vähän, mutta sairastavansa sitä edelleen, Taipale sanoo Helsingin Sanomille ja jatkaa:

– En pidä siitä, että julkkikset nyyhkyttävät, hän toteaa tehdäkseen asian vielä selkeämmäksi.

”En pidä siitä, että julkkikset nyyhkyttävät.”

Siinäpä kannustava kommentti kaikille mielenterveytensä kanssa kamppaileville! Julkisuuden henkilö, joka on kohdannut mielenterveyden ongelmia ja saanut niihin mahdollisesti myös diagnoosin ja hoitoa, leimataan nyyhkyttäjäksi. Ikään kuin hän valittaisi turhasta. Jos ei tule verta, ei voi sattua.

Taipaleen kommentti on jatkoa aina silloin tällöin päätään nostavalle väittelylle siitä, kenellä on oikeus valittaa ja kuka on tarpeeksi sairas saadakseen kertoa siitä. Kesällä muun muassa pohdittiin, onko Anna-Leena Härkösen uutuusromaanin päähenkilö ”uskottavasti masentunut”, jos hän käy jumpassa ja elämä näyttää päällisin puolin hyvältä.

Taipale on toki oikeassa siinä, että burn out ja skitsofrenia ovat kaksi eri asiaa, ja hän on tärkeällä asialla vaatiessaan, että vaikeasti mielisairaiden sosiaalinen asema pitää saada kuntoon.

Kummastakaan sairaudesta puhuminen ei silti sulje toista pois. Lievempien mielenterveyden ongelmien esiin tuominen ei ole vakavampia ongelmia väheksyvää, mutta Taipale tulee kyllä nyyhkytyskommentillaan väheksyneeksi kaikkia muita mielenterveyden ongelmia paitsi niitä vaikeimpia.

Aika monelle tulee elämässään vaihe, jolloin mielenterveys joutuu koetukselle. Terveyden ja hyvinvoinnin laitoksen mukaan joka viides suomalainen sairastuu masennukseen elämänsä aikana. Monella se uusii ja osalla kroonistuu.

Burn out tai raskauden jälkeinen masennus saattaa olla vaikein asia, jonka ihminen joutuu elämässään kokemaan. Vaikka häpeä ei enää niin suuri kuin joskus aiemmin, kynnys hakea apua saattaa silti olla korkea. Nyyhkyttäjäksi leimaaminen ei varsinaisesti auta asiaa.

Burn out tai raskauden jälkeinen masennus saattaa olla vaikein asia, jonka ihminen joutuu kokemaan.

Sillä, että mielenterveytensä kanssa vaikka vain väliaikaisestikin kamppaileva uskaltaa hakea ja saa apua jo varhaisessa vaiheessa, voidaan ehkäistä ongelmien pahenemista ja yhteiskunnalle aiheutuvia kustannuksia.

Mielenterveyden ongelmat ovat edelleen yleisin työkyvyttömyyseläkkeiden syy. Niiden vuoksi myönnettyjen työkyvyttömyyseläkkeiden määrä on kuitenkin vähentynyt kymmenen vuoden aikana kolmanneksella, vaikka masennustilastot voivat edelleen paksusti.

Voikin kysyä, kuinka suuri merkitys on sillä, että mielenterveydestä on viime vuosina viimein alettu puhua avoimemmin ja että lieviä tai ohimeneviäkään ongelmia ei väheksytä?

Sitä paitsi sen burn outin syvimmässä alhossa saattaa auttaa jo pelkästään tieto siitä, että muutkin ovat tästä toipuneet.

Vierailija

Nyyhkyttäjäksi leimaaminen on viimein asia, jota mielenterveytensä kanssa kamppaileva kaipaa

Mielen sairaus on sairaus siinä kuin muutkin, ja on hyvä että siitä puhutaan. Nostan myös hattua jokaiselle joka "tulee kaapista" sairautensa kanssa. Mutta olen siitä Taipaleen kanssa samaa mieltä että iltapäivä- ja naistenlehdet ovat täynnä näitä "tunnettu tähti avautuu: kärsin masennuksesta/unettomuudesta/ahdistuksesta"- juttuja. Monessa jutussa kuitenkin puhutaan ihan muusta kuin sairaudesta, on ollut väsymystä, kiirettä töissä, ikäviä sattumuksia elämässä, jotka sinänsä ovat ihan tavallisia...
Lue kommentti