Kauheaa ajatella, millaisena kärsivänä hyypiönä olen esiintynyt kiristävien sukkahousujen, muotoilevien alusvaatteiden ja huonosti istuvien korkokenkien kanssa, Miina Supinen kirjoittaa.

Kirjamainoksissa esitän videobloggaajaa, joka yrittää olla täydellinen kodinhengetär, mutta sössii kerta toisensa jälkeen. Jouluaskartelut näyttävät kirkkoveneiltä, pullataikina paisuu liian suureksi ja kissa tulee nuolemaan piparkakkuja. Videobloggaja hymyilee kireästi yhä stressaantuneempana.

Parin viikon takaiset kuvaukset sujuivat leppoisasti, mutta sitten ohjaaja alkoi valitella. Materiaali ei näyttänyt alkuunkaan siltä miltä piti. Näyttelijäntaidoissani oli parantamisen varaa. Kuvauksissa oli ollut liian lunki ja viihtyisä tunnelma. Esittämäni tyyppi oli aivan liian rento.

Ohjaaja poistui paikalta ja palasi hetken kuluttua kylpytakin vyön kanssa. Hän pyysi etukäteen anteeksi, solmi vyön vyötärölleni ja kiskaisi sen niin tiukalle kuin sai. Se tuntui kamalalta; suunnilleen samalta kuin muotoilevat alushousuni, joita käytin vain kaikkein tärkeimmissä bileissä ja esiintymisissä.

Kauheassa kidutusvyössä oli taikaa. Homma alkoi mennä saman tien putkeen. Vyön avulla minusta tuli luonnenäyttelijä ja esittämästäni hahmosta juuri sellainen superstressaaja, jota haettiin. Puristava tunne toi olemukseeni pientä, mutta selvästi havaittavaa pinnanalaista ahdistusta. Ilmeeni muuttui jäykäksi ja pingottuneeksi. Liikkeeni olivat nyt huolestuneita, kärttyisiä ja torjuvia.

Kahvitauolla ohjaaja paljasti, että puristustekniikka on ammattilaisten kikka. Jos näyttelijällä on liian reteä kehonkieli, hänelle saatetaan pukea elokuvan tai telkkarisarjan kuvauksissa liian pienet kengät tai vaatteet. Sillä tavalla liikkuminen ja ilmeet muuttuvat väistämättä ankeammiksi, ja on helppo luoda luihuja ja ujoja hahmoja.

Videoista tuli hauskoja, mutta jälkeenpäin olin kaikkein tyytyväisin saamastani arvokkaasta pukeutumis- ja esiintymisopista. Videoiden todistusvoima oli kiistämätön.

En pukeudu enää koskaan epämukaviin vaatteisiin, kun olen menossa tärkeään tapaamiseen tai suuriin juhliin. En osta enää yhtäkään kaunista mutta hankalan tuntuista bilemekkoa. Tästä lähtien ohjenuorani olkoon: mitä fiinimmät kekkerit, sitä rennommat vaatteet.

On kauheaa ajatella, millaisena kärsivänä hyypiönä olen luultavasti esiintynyt vuosien mittaan kiristävien sukkahousujen, muotoilevien alusvaatteiden ja huonosti istuvien korkokenkien kanssa. Olen monesti pukenut jotakin nättiä ja epämukavaa päälleni juuri silloin, kun olen tuntenut itseni epävarmaksi ja halunnut olla parhaimmillani. Vaikutus on ollut varmasti päinvastainen. Kapea uuma ei palauta olemukseen säteilyä, jonka kiristävät vaatteet vievät.

En sentään aio osallistua juhliin tai tärkeisiin neuvotteluihin joogapöksyissä. Onneksi tosi hyvälaatuisen vaatteen tunnistaa siitä, että se näyttää ja tuntuu hyvältä.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti