Unelmien ja arjen kohtaaminen on karua kestettävää.

Olen aina ollut kova rakentamaan pilvilinnoja. Olen haaveillut unelmien poikaystävästä, ihanasta kodista ja suuresta maailmanympärysmatkasta. ­Todellisuus on lässäyttänyt aina kaiken.

Ensimmäinen Suuri Lässähdys ­tapahtui, kun olin 9-vuotias ja rakastunut Dingon Neumanniin. Rakkauteni oli syvää ja palavaa: isosiskoni sanoi, ­että puhuin Nipasta aivan kuin hän olisi hevonen. (Hevoset olivat olleet ensi­rakkauteni, Neumann vasta toinen.)

Nipa-pilvilinna sortui, kun luin Avusta, että Neumann on 24-vuotias. Unelmieni kohde muuttuikin tylsäksi, aikuiseksi, karvaiseksi äijäksi. 24? Yhtä hyvin Nipa olisi voinut olla sata! Kesti monta päivää ennen kuin pystyin kuuntelemaan Levotonta tuhkimoa tuntematta syvää pettymystä ja noloutta.

Toinen erityisen tuskallinen Suuri Lässähdys sijoittui vuosituhannen vaihteeseen, internetin ja kirjailija­blogien nousuun. Olin parikympppisenä intohimoinen lukija ja aloitteleva kulttuuritoimittaja. Käsitykseni kirjailijoista vastasi suurin piirtein Sormusten Herran haltioita. Kirjailijat olivat ihmisen näköisiä ja muotoisia, mutta selvästi kauniimpaa, jalompaa ja viisaampaa lajia. Kun pääsin lukemaan idoleitteni blogeja, lässähdyksen äänen saattoi melkein kuulla. Syvästi ihailemani, sala­peräinen Neil Gaiman kertoi harrastavansa kuminauhajumppaa ennen esiintymiskiertuetta, koska hänellä oli maha päässyt kasvamaan. Puhumattakaan siitä pettymyksestä, joka seurasi, kun tutustuin taiteilijoihin ihan elävässä elämässä. Taideteokset saattoivat olla elämää suurempia, mutta tekijä niiden takana oli aina pelkkä ihminen.

Suuri Lässähdys oli tuttu tunne myös treffeillä, kun pääsin kahden kesken jonkun ihastuksen kanssa. Romanttisen ja kiinnostavan haavekuvan tilalla olikin elävä ja hengittävä tyyppi, jolla saattoi olla surkea elokuvamaku, typerän näköiset farkut tai huonot vitsit. Oli helpompi haaveilla yksin kotona täydellisestä ritarista kuin mennä rohkeasti ­oikeiden ihmisten pariin.

Nykyään kuka tahansa voi päästä Twitterissä juttusille maailmantähden tai pääministerin kanssa. Internet ja sosiaalinen media riisuvat sala­peräisyyden verhon. ­Eipä ihme, että rakastetuin Hollywood-tähti on Jennifer Lawrence, joka vaikuttaa niin mukavan arkiselta ja avoimelta.

Vanhemmiten olen oppinut, että ihmisiä ei kannata asettaa jalustalle. Paitsi että se tuottaa pettymyksen sadan prosentin varmuudella, se on epäreilua ihailun kohteelle. Kukaan ei voi vetää vertoja fantasialle täydellisestä poikaystävästä tai täydellisestä ystävästä. Ministerit, päiväkodin opettajat, huippu-urheilijat, psykologit, taitelijat, taksikuskit, kaupan kassat – kaikki ovat ihan tavallisia ihmisiä ja juuri sellaisina rakastettavia ja mielenkiintoisia.

Me Naisten kaikki kolumnit löydät täältä.