Unelmien ja arjen kohtaaminen on karua kestettävää.

Olen aina ollut kova rakentamaan pilvilinnoja. Olen haaveillut unelmien poikaystävästä, ihanasta kodista ja suuresta maailmanympärysmatkasta. ­Todellisuus on lässäyttänyt aina kaiken.

Ensimmäinen Suuri Lässähdys ­tapahtui, kun olin 9-vuotias ja rakastunut Dingon Neumanniin. Rakkauteni oli syvää ja palavaa: isosiskoni sanoi, ­että puhuin Nipasta aivan kuin hän olisi hevonen. (Hevoset olivat olleet ensi­rakkauteni, Neumann vasta toinen.)

Nipa-pilvilinna sortui, kun luin Avusta, että Neumann on 24-vuotias. Unelmieni kohde muuttuikin tylsäksi, aikuiseksi, karvaiseksi äijäksi. 24? Yhtä hyvin Nipa olisi voinut olla sata! Kesti monta päivää ennen kuin pystyin kuuntelemaan Levotonta tuhkimoa tuntematta syvää pettymystä ja noloutta.

Toinen erityisen tuskallinen Suuri Lässähdys sijoittui vuosituhannen vaihteeseen, internetin ja kirjailija­blogien nousuun. Olin parikympppisenä intohimoinen lukija ja aloitteleva kulttuuritoimittaja. Käsitykseni kirjailijoista vastasi suurin piirtein Sormusten Herran haltioita. Kirjailijat olivat ihmisen näköisiä ja muotoisia, mutta selvästi kauniimpaa, jalompaa ja viisaampaa lajia. Kun pääsin lukemaan idoleitteni blogeja, lässähdyksen äänen saattoi melkein kuulla. Syvästi ihailemani, sala­peräinen Neil Gaiman kertoi harrastavansa kuminauhajumppaa ennen esiintymiskiertuetta, koska hänellä oli maha päässyt kasvamaan. Puhumattakaan siitä pettymyksestä, joka seurasi, kun tutustuin taiteilijoihin ihan elävässä elämässä. Taideteokset saattoivat olla elämää suurempia, mutta tekijä niiden takana oli aina pelkkä ihminen.

Suuri Lässähdys oli tuttu tunne myös treffeillä, kun pääsin kahden kesken jonkun ihastuksen kanssa. Romanttisen ja kiinnostavan haavekuvan tilalla olikin elävä ja hengittävä tyyppi, jolla saattoi olla surkea elokuvamaku, typerän näköiset farkut tai huonot vitsit. Oli helpompi haaveilla yksin kotona täydellisestä ritarista kuin mennä rohkeasti ­oikeiden ihmisten pariin.

Nykyään kuka tahansa voi päästä Twitterissä juttusille maailmantähden tai pääministerin kanssa. Internet ja sosiaalinen media riisuvat sala­peräisyyden verhon. ­Eipä ihme, että rakastetuin Hollywood-tähti on Jennifer Lawrence, joka vaikuttaa niin mukavan arkiselta ja avoimelta.

Vanhemmiten olen oppinut, että ihmisiä ei kannata asettaa jalustalle. Paitsi että se tuottaa pettymyksen sadan prosentin varmuudella, se on epäreilua ihailun kohteelle. Kukaan ei voi vetää vertoja fantasialle täydellisestä poikaystävästä tai täydellisestä ystävästä. Ministerit, päiväkodin opettajat, huippu-urheilijat, psykologit, taitelijat, taksikuskit, kaupan kassat – kaikki ovat ihan tavallisia ihmisiä ja juuri sellaisina rakastettavia ja mielenkiintoisia.

Me Naisten kaikki kolumnit löydät täältä.

Seksistä puhumisella ei välttämättä paranneta maailmaa, mutta yksittäisten ihmisten seksielämään sillä voi olla merkittävä vaikutus.

Rosa Meriläinen treenaa vaginapainonnostoa ketsuppipullolla, kertoo saavansa orgasmin ajatuksen voimalla ja masturboi mieluummin kuin meikkaa. Mitä ajattelet tästä?

Kun julkaisimme osan Rosa Meriläisen Seksi ja minä -juttusarjaan antamasta haastattelusta verkossa, kommenttiosiot niin sivustolla kuin Facebookissakin alkoivat käydä nopeasti kuumana. Rosalle avoin puhe seksistä ei ole ongelma, mutta monta muuta se häiritsi. Ei niinkään se seksi, vaan se, että juuri Rosa puhuu siitä.

Kommenteista tulee se vaikutelma, että seksissä ja siitä puhumisessa olisi yhä jotain hävettävää. Rosahan on äiti, miten hän kehtaa! Jotain patoumia tässä taustalla on oltava, kun tuommoisia kertoo!

Kaikki kommentit – olivat ne sitten kauhistelevia, ylistäviä tai naureskelevia – kertovat, että seksistä ja seksuaalisuudesta pitää puhua enemmän. Niin paljon, että seksipuhe muuttuu tylsäksi aamukaurapuuroksi, maailman tavallisimmaksi asiaksi. Sillä asialla Rosakin on haastattelun antaessaan ollut.

Käsityksemme siitä, mitä pidämme normaalina seksuaalisuutena, on usein valitettavan kapea. Se, että joku puhuu omista seksuaalisista kokemuksistaan avoimesti, ei tietenkään tarkoita, että kaikkien muidenkin pitäisi puhua tai tehdä samoja asioita. Joskus riittää, että lukee, katsoo telkkarista tai kuulee radiosta. Voi jutella luotettavassa kaveriporukassa tai vain kuunnella, kun avoimemmat keskustelevat. Kaikki se avartaa maailmankuvaa, mikä on seksuaalisuudelle hyväksi.

Seksipuhe avartaa maailmankuvaa ja on seksuaalisuudelle hyväksi.

Rajoittuneet asenteet heikentävät seksuaalista itsetuntoa, mikä on suoraan yhteydessä nautintoon. Jos miettii, onko jokin normaalia tai yleisesti hyväksyttyä, ei pysty täysillä antautumaan nautinnolle. Häpeä ei kuulu seksin harrastamiseen, vaan siitä pitää päästä irti. Siksi tarvitsemme esikuvia, jotka puhuvat suoraan.

Lue myös: ”En pysty katsomaan alapäätäni, se ällöttää minua” – seksuaaliterapeutin mukaan moni nainen kärsii alapäähäpeästä

Se, että puhuu seksistä, ei tarkoita, että miettisi elämässään vain ja ainoastaan seksiä. Monen elämään se kuitenkin kuuluu olennaisena osana ja ainakin käväisee mielessä jopa päivittäin. Miksei siitä silloin voisi puhua? Seksipuhetta vieraksuvien kannattaa myös muistaa, että jotenkin hekin ovat päätyneet aihetta käsittelevän jutun pariin, kenties jopa lukemaan alusta loppuun.

Tiedämme, että monet tutut ja tuntemattomat, miehet, naiset ja muunsukupuoliset harrastavat seksiä ja itsetyydytystä. Intiimit yksityisasiat eivät tietenkään sovi kaikkiin keskusteluihin, mutta olisi tekopyhää kieltää niiden olemassaolo. Seksuaalisuuden pitää saada myös näkyä ja kuulua.

Tällä hetkellä yksi puhuu ja muut pohtivat, onko puhuminen sopivaa.

Silti Rosan haastattelun yhteydessä on puhuttu seksiä enemmän siitä, onko seksistä sopivaa puhua ja jos on, millä tavalla. Aika ei siis vielä ole kypsä vuoropuhelulle. Tällä hetkellä yksi puhuu ja muut pohtivat, onko puhuminen sopivaa.

Jos puhuisimme seksistä itsestään, moni hyötyisi. Ei seksipuheella välttämättä maailmaa paranneta, mutta yksittäisten ihmisten seksielämiin sillä voi olla merkittävä vaikutus.

Kannattaa siis varata hetki sitä varten, että tutkiskelee Rosan sanojen herättämiä ajatuksia ja mielipiteitä. Ne nimittäin voivat paljastaa yllättävän paljon sinusta itsestäsi ja suhtautumisestasi seksiin.

Jenni Kokander arvostaa syksyssä hitautta, hymyttömyyttä ja kaikenvärisiä sukkahousuja.

Syksyssä on parasta kaikki. Aloitetaan siitä, että syksy ei ole kesä. Kesä on täynnä vaatimuksia ja oletuksia. Kesästä on tykättävä. Kesällä pitää koko ajan juoda sidukkaa terassilla, grillata, rentoutua riippumatossa ja ennen kaikkea olla tosi hyvällä tuulella.

Syksyllä saa olla rauhassa vähän hidas ja hymytön. Voi istua pimeällä pihalla ja kuunnella hanhien muuttohuutoja rommiteetä siemaillen. Tuntea, kuinka ihana haikeus puristaa sydäntä.

Ja onhan se nyt helpotus, kun kanadanhanhet rähisevät ja kakkivat edes hetken muualla kuin Helsingin rannoilla.

Sitten on syksyn valo. Tai oikeastaan pimeys. Kun valo vähenee, kaikki näyttää kauniimmalta. Katulampun valossa vesilätäkköön heijastuva hehkuva vaahtera, kynttilän lempeässä hohteessa höyryävä tee ja iltaisin vilkkuvat tuhannet tähdet luovat onnellisuuden kehän. Unohtamatta pimeyden tuomaa helpotusta siivoamiseen. Lasten kuulakärkikynällä tapettiin piirtämät kartat, likaiset ikkunat, pölyiset kirjahyllyt ja tahmaiset valokatkaisijat katoavat armolliseen hämärään.

Kun ilma viilenee, koko keho herää ja ajatuksetkin virkistyvät. Raikkaassa syysilmassa on helppo hengittää.

”Syksyn värit sopivat kaikille.”

En tiedä parempaa stressinhallintakeinoa kuin sienimetsä. Kirpeässä syysilmassa metsässä voi hetken olla täysin vapaa.

Syksyn värit sopivat kaikille. Punaiset posket ja ruskan värittämät puut saavat kenet tahansa näyttämään selfiessä reippaalta ja ihanalta. Jos vielä sijoittaa haravan varren näkymään kuvassa, voi olla varma, että Instagramissa tulee paljon tykkäyksiä.

Jatkuva sade ja myrskyt taas antavat hyvän syyn viettää koko viikonloppu yöpuvussa vätystelemällä. Ja pakkohan viimevuotiset mustikat on leipoa piirakaksi, jotta anoppi saa taas täyttää pakastimen keräämillään marjoilla.

Mustikoiden lisäksi pakastimeen täytyy toki jäädä tilaa myös ranskalaisille ja kalapuikoille, koska arki kuuluu olennaisena osana syksyyn. Arki luo turvalliset raamit kaikelle. Illalla kiireen keskellä lasten kanssa pelattu Afrikan tähti ja pikaisesti pakastimesta räävitty ruoka voivat olla perhe-elämän huippuhetkiä.

Ehkä kuitenkin tärkein ja paras asia syksyssä ovat sukkahousut. Rakastan sukkahousuja. Kaiken värisiä ja paksuisia. Jalat näyttävät niissä kauniilta, ja kun ne vetäisee vatsamakkaroiden yli, ei tarvitse miettiä, näkyykö pikkuhousujen saumat mekon läpi.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.