Lenkkireittini varrella Itä-­Helsingissä on paljon söpöjä siirtolapuutarhoja. Kesällä ne ovat täynnä hyörinää ja reippaita puutarhureita, mutta syksyisin ne muuttuvat haikean kauniiksi kummituskaupungeiksi. Kesän kukkaloistosta jää jäljelle vain pystyssä törröttäviä, mustuvia korsia. Omenapuut ojentelevat paljaita oksiaan taivasta vasten, sade piiskaa pienten mökkien lasiruutuja, ­eikä kukaan tule poluilla vastaan.

Kun viimeksi juoksin siirtolapuutarhaan iltahämärissä, näin jotakin yllättävää: yhden mökin ikkunassa paloi kynttilä. Sisällä istuivat mies ja nainen. Heillä oli kädessään mukit, ja he näyttivät juttelevan. Se oli maailman kotoisin näky.

Jouduin äkkiä syvän kaipuun valtaan. Ympäröivä ­pimeys tuntui vielä pimeämmältä. Kotiin oli vain kymmenen minuutin matka, mutta etäisyys tuntui valtavalta.

Melkein teki mieli mennä ­koputtamaan ovelle ja kysyä, saisinko tulla turvaan pimeästä ja juoda kupillisen. (Sen sijaan lähdin pikaisesti liikkeelle, ennen kuin mökissäolijat huomaisivat töllötykseni ja soittaisivat poliisit.)

Myöhemmin kotona laitoin kynttilät palamaan olohuoneeseen ja tein kaakaota ja sämpylöitä. Yritin luoda saman kotoisen lämmön ympärilleni. Ja mukava iltahan siitä tuli, ei siinä mitään – mutta ei se aivan lyönyt vertoja aavemaisen siirtolapuutarhan ainoalle kynttilälle. Sähkövalot, kannettavat tietokoneet ja tiskivuoret veivät parhaan terän tunnelmasta.

Joskus tuntuu siltä, että kotoinen tunnelma syntyy parhaiten jossakin ihan muualla kuin kotona – esimerkiksi ­mökillä, hotellihuoneessa, teltassa tai peitoista tehdyssä majassa. Kodin tunne on vahvimmillaan silloin, kun leikitään kotia. Kaikki lapset rakastavat majan­rakennusta, vaikka heillä olisi oma, kiva huone täynnä leluja. Tätä voisi kai nimittää Viisikko luolassa -ilmiöksi: maailma on aina täynnä vaaroja, salakuljettajia, timanttien ryöstäjiä ja seikkailuja, mutta niin kauan kuin ihminen istuu luolassa kavereittensa kanssa ja joku jakaa ­suklaakeksit, kaikki on paremmin kuin hyvin.

Viisikko luolassa -ilmiö ei suinkaan koske pelkästään lapsia. Aikuiset ovat vähintään yhtä innokkaita koti­leikkijöitä. He jättävät stressin, arkiset puuhat ja liiallisen maallisen rojun kaupunkikotiin ja lähtevät mökille: Tämä olisi äiti, ja tämä tekisi nyt kaasuliedellä pussikeittoa, joka olisi näiden viimeinen ruoka. ­Tämä olisi isä, ja tämä ­tekisi tulen takkaan, ettei koko perhe paleltuisi täällä viha­mielisessä, villissä luonnossa.

Ihana, tiivis tunnelma syntyy siitä, kun ollaan yhtä aikaa sekä poissa että kotona. Parhaassa kotileikissä on mukana vain tärkein: katto pään päällä, ruokaa ja rakkaimmat ihmiset. Ja tietysti varmuus siitä, että lopulta leikki loppuu ja kylmästä mökistä pääsee takaisin omaan keskuslämmitettyyn arkeen.

Me Naisten kaikki kolumnit löydät täältä.

Mikään ei valaise lokakuista päivää kirkkaammin kuin asenneröyhtäys 1950-luvulta.

Et saa vaativia työtehtäviä, jos sinulla on silmäpussit. 

Harmaantuminen ei saa näkyä. 

Käytä hametta, jos haluat vaikuttaa menestyneeltä.

Muun muassa näin Menesty tyylillä – Bisnespukeutumisen uusi aika -kirjan (Alma Talent) kasanneet Minna Kiistala ja Jani Niipola opettavat Helsingin Sanomissa

– Jos ei tarvitse miettiä hoitamattomia kynsinauhoja tai silmäpakoa sukkahousuissa, voi keskittyä tärkeiden työasioiden hoitamiseen, Kiistala kuvailee lehden haastattelussa.

En ole urani aikana käyttänyt sekuntiakaan kynsinauhojeni pohtimiseen. Tuskin on muuten Juha Sipiläkään.  

Kaksikko antaa myös joukon järkeviä (miehille suunnattuja) pukeutumisvinkkejä, mutta nämä muut... Voi hyvä jumala.

Voin vakuuttaa, etten ole urani aikana käyttänyt sekuntiakaan kynsinauhojeni pohtimiseen. Tuskin on muuten Juha Sipiläkään.  

Silmäpussit eivät estäneet Bill Clintonia saamasta ihan merkittäviä työtehtäviä (ne olivat ihan toisenlaiset pussit, jotka tuhosivat hänen uransa).

Ja harmaantuminen – ei edes mennä tähän. Jos vilkaisee Maailman varakkaimpien ihmisten -listaa, harmaa vyöryy päälle. Mutta ei siinä joukossa toki naisiakaan juuri näy.

Johtuu varmaan siitä, että he eivät ole tajunneet käyttää niitä hameita. Vai tuleeko mieleen mitään muuta mahdollista selitystä?

On naurettavaa, että vapaaehtoisesti lapsettomia ihmisiä pidetään itsekkäinä. Oikeasti itsekkäitä olemme me perheelliset.

En pidä vastakkainasettelusta, joka vallitsee lapsettomien ja lapsellisten välillä. On naurettavaa, että vapaaehtoisesti lapsettomia ihmisiä pidetään itsekkäinä. Oikeasti itsekkäitä olemme me perheelliset.

Olen aina halunnut lapsia ja heitä myös saanut, kaksi ihanaa. Mutta olen tuntenut valinnastani myös tuskaa. Maailmassa on ihan liikaa ihmisiä, onko minulla oikeus tähän?

Meitä on täällä jo 7,6 miljardia. Tutkijat ovat laskeneet maapallon kestävän maksimissaan 10 miljardia ihmistä. Tämä luku ylittyy näillä näkymin vuonna 2060.

”Kun joku päättää, ettei tee omaa biologista lasta, se antaa jollekin muulle mahdollisuuden tehdä.”

Jonkun on tehtävä jotain ja pian. Mutta kenen? Minä itse en ollut siihen valmis. Ajattelin enemmän itseäni kuin kokonaisuutta.

Tästä syystä vanhempien pitäisikin olla lapsettomuuden valinneita kohtaan kiitollisia. Sen sijaan, että ylenkatsomme heidän elämänvalintojaan, meidän pitäisi antaa heille aplodit. Kärjistäen: kun joku päättää, ettei tee omaa biologista lasta, se antaa jollekin muulle mahdollisuuden tehdä.

Lapsettomien ja lapsellisten välinen kinastelu pitäisi jo vähitellen unohtaa. Kun ajattelemme asiaa tarpeeksi isosti, me olemme kaikki samalla puolella.

Ehkä mä sitten vanhainkodissa..

Vapaaehtoisesti lapsettomat ansaitsisivat aplodit

Kiitos! Ja olkaa hyvä kaikista niistä veroista, joita teidän jälkikasvuanne varten maksan. Itse käytän julkisista palveluista lähinnä teitä, jotka tunnetusti ovat ala-arvoisessa kunnossa. Ja minun vanhempani maksoivat minun kouluni, joten turha tulla huutamaan. Ainiin, maksoin kyllä itsekin niitä opintolainalla ja vähäisen kelalta saamani opintotuen takaisin maksamalla laittoman suurella korkoprosentilla lisättynä!
Lue kommentti