Atk-tuen miehet mutisevat torjuvasti työtä tehdessään, kirjoittaa Miina Supinen.

Koneet ja minä emme tule toimeen keskenänne. Tietokoneet hajoavat, hissit jäävät kerrosten väliin ja herätyskellojen patterit simahtavat läheisyydessäni. Mies saa pelastaa minut milloin mistäkin leivänpaahtimeen tai autoon liittyvästä kiipelistä.

Ihailen teknisesti taitavia ihmisiä. Heidän taitonsa näyttävät minusta maagisilta, ja käytös lisää usein mysteerin tuntua. Atk-tuen miehillä on tapana mutista torjuvan näköisinä työtä tehdessään. Heiltä ei uskalla kysyä onko kovalevy sulanut vai onko tiedosto vain talletettu väärään kansioon.

Tekninen lukutaidottomuus on tietysti noloa. Tunnen olevani naisen logiikka -sketsin hahmo. Nöyryyttävin on titta-ilmiö, joka sai nimensä ruotsinlaivalla sattuneesta tapahtumaketjusta. Tarinan mukaan suomalainen mies asioi hyttinsä vessassa, mutta huuhtelunappi ei toiminut millään. Mies haki raivoissaan paikalle hyttisiivoojan ja yritti selittää ongelmaansa huonolla ruotsinkielellä. Lopulta hän vei siivoojan vessaan, osoitti sormella pöntössä kelluvaa jätöstä, sanoi ”titta” ja painoi huuhtelunappia – joka toimi moitteettomasti.

Edellinen titta-kokemukseni oli traumaattisuudessaan jo lähes eeppinen. Olin yksin kesämökkisaarellamme ja lähdin hakemaan perhettä mantereelta moottoriveneellä. Keskellä ulappaa moottori sammui, enkä saanut sitä käynnistymään. Olin unohtanut kännykän. Tuuli puhalsi venettä kauemmas mantereesta.

Muoviairolla kauhoin epätoivon vimmalla tuulta vastaan, ja pääsin mantereen kauimmaiseen kärkeen. Kaikki lihakseni tärisivät, ja kun näin talon, aloin itkeä.

Talossa asui ystävällinen kalastaja, joka vei veneellään perheeni mökille ja lähti sitten kanssani hakemaan rikkinäistä venettämme. Vaikka ei se tietenkään rikki ollut. Kalastaja sai sen mainiosti käyntiin pienen nysväämisen jälkeen. Hän toivotti minulle hyvää kesää ja muistutti pitämään kännykkää mukana.

Uskon, että tekninen lahjakkuus tai sen puute on osittain synnynnäinen ominaisuus. Jo pienistä lapsista näkee, että jotkut ovat kiinnostuneita koneista, toiset vaikkapa ihmisten ja eläinten käytöksestä. En muista omasta lapsuudestani yhtäkään kertaa, jolloin olisin leikkinyt sähköjunilla tai kauko-ohjattavilla autoilla. Hauskempaa oli piirtää, lukea, kiipeillä puissa ja harjata hevosia.

Vanhemmat tekisivät hyvän työn, jos opettaisivat lapsilleen tekniikkaa siinäkin tapauksessa, ettei se ole lapsen lempipuuhaa. Moni poika oppii taitavaksi amatöörimekaanikoksi mopoa rassaillessaan. Tyttöjä kannattaa kannustaa samantapaisiin puuhiin. Hekin tarvitsevat niitä taitoja.

Kirjoitan tätä juttua mökin laiturilla. Moottorivene kelluu viattoman näköisenä laituriin sidottuna. Pian täytyy uskaltautua moottoriveneen rattiin, tai saaresta loppuu ruoka.

Kaikki Me Naisten kolumnit löytyvät täältä.

Frida Kahlo -elokuva ei sitten ollutkaan kertomus mahtavan taiteilijan elämästä, vaan yhden pervertikon raivoisa metsästysretki.

Hollywood-tähti Salma Hayek julkaisi eilen The New York Timesissa mielipidekirjoituksen, jonka rinnalla oikeastaan kaikki muut mielipidekirjoitukset kalpenevat. Se on kirjoitettu aiheesta Harvey Weinstein oli minunkin hirviöni. Hayek kertoo elokuvatuottaja Weinsteinin vainonneen häntä sinnikkäästi Fridan kuvauksissa vuonna 2002. 

– En suostunut menemään suihkuun hänen kanssaan. En antanut hänen tulla katselemaan, kun käyn suihkussa. En antanut hänen nuolla minua. En suostunut riisuutumaan toisen naisen kanssa, Hayek kirjoittaa. 

Tiedämme jo aivan liikaa avonaisista kylpytakeista ja viherkasveihin masturboinneista.

Hayek veikkaa, että Weinstein ei kehdannut raiskata häntä sen takia, että Hayek tunsi turhan monta miehen kaveria. Sanattomaksi tuottaja ei silti jäänyt.

– Tapan sinut. Etkö usko, että pystyn siihen? Hayek kertoo Weinsteinin raivonneen tultuaan torjutuksi.

Yli sata naista on tähän mennessä syyttänyt Weinsteinia ahdistelusta, häirinnästä ja raiskauksista. Sinänsä Salma Hayekin, 51, kertomus ei siis ole mitään uutta. Tiedämme jo aivan liikaa avonaisista kylpytakeista, makuuhuoneisiin raahaamisista ja viherkasveihin masturboinneista.

Mikä tässä nimenomaisessa mielipidekirjoituksessa sitten kuristaa kurkkua? Se, että jopa Salma Hayekin on pitänyt kestää moista. Edes hänellä ei ole ollut aseita Hollywoodin voimahahmoa vastaan. Hänen on pitänyt hymyillä ahdistelijansa vieressä yhteiskuvissa ja vaieta kaikesta. Koska muuten ura olisi ollut sitten siinä. Kiva kun kävit!

Weinstein tuottamat elokuvat saivat nyt ihan uuden jälkimaun.

Ja toki riipii myös se, että kerrankin kun naisohjaaja on tehnyt vaikuttavan elämäkertaelokuvan legendaarisesta naistaiteilijasta, selviää, että kuvaukset ovat olleet yhtä naistenvihaajan märkää unta. Weinstein muun muassa pakotti Hayekin alastonkohtaukseen toisen naisen kanssa ja Hayek sai hermoromahduksen kameran edessä. 

– En pystynyt lopettamaan itkemistä, oksensin ja kuvaukset jouduttiin keskeyttämään. Otin rauhoittavia. Niiden avulla itku loppui, mutta oksentaminen ei. 

Kerrassaan viehättävää! Ainakin nämä Weinstein tuottamat elokuvat saivat nyt ihan uuden jälkimaun: Pulp Fiction (1994), Smoke (1995). Englantilainen potilas (1996), Will Hunting (1997), Jackie Brown (1997). Rakastunut Shakespeare (1998), Taru sormusten herrasta (2001–2003), Chicago (2002), Lukija (2008), Nine (2009), Kunniattomat paskiaiset (2009) ja Kuninkaan puhe (2011).

Mukavaa elokuvailtaa!

Ihanainen-88

Salma Hayekin paljastukset nostavat oksennuksen leffanystävän suuhun

Nyt meni vähän ohi? Nuohan ovat useimmat ainakin minun mielestä loistavia elokuvia, hyviä näyttelijöitä. Jos H.W. on touhunnut omiaan, niin ei se elokuvan arvoa heikennä. Se on hänen mokansa. Minulle ainakin opetettiin jo kotona sanomaan ei ja lopeta, jos joku tekee väärin. En nyt uniani menetä, jos joku vähän bussissa hipaisee vaikka takapuoltani, mutta jos se jatkuu, osaan sanoa selkeästi, että pidä kätesi kurissa ja tiukka katse. Kyllä ne sen jälkeen ovat pysyneetkin. Asioihin pitää puuttua...
Lue kommentti
Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.