Vallasta luopuminen on kuin paluu huolettomaksi lapseksi, Miina Supinen kirjoittaa.

Somevirrassani uiskentelee meemikuva, jossa lukee hassun kuvan päällä: ”I prefer other making decisions for me – said no woman ever.” Eli vapaasti suomennettuna: minusta on parasta, jos toiset tekevät päätökset puolestani – sanoi ei kukaan nainen koskaan.

Mutta sehän on ihan pötyä. Juuri sitä useimmat naiset haluavat, vaikka me feministit harvemmin asiaa mainitsemme.

Minäkin haaveilen miehen määräysvaltaan alistumisesta usein. Viimeksi tänä aamuna. Olin nukkunut liian vähän, koska kukaan ei ollut käskenyt minua sulkemaan ajoissa Netflixiä edellisenä iltana. Join kahvia unenpöpperöisenä ja hätistin samalla lapsia koulutielle. Puurot naamaan! Todellakin laitat pitkät kalsarit! Pese myös takahampaat! Onko avain mukana? Hienoa! Pusi pusi! Heippa!

Kun lapset vihdoin lähtivät, jäin seisomaan edelleen puoliunessa eteiseen. Kävi kateeksi jälkikasvua. Hyvähän heidän oli lähteä päivän rientoihin, kun joku komensi ja neuvoi joka askeleella.

Olispa minullakin joku, joka auttaisi aamutoimissa! Tuleva päivä oli kaoottinen sekamelska palavereja, kirjoitustöitä ja kotihommia. Oli jo kiire, enkä ollut edes ehtinyt juoda kahvia loppuun. Mistä päästä pitäisi aloittaa? Meileihin vastaamisesta? Pitäisikö syödä jotain? Halusin vain lössähtää sohvalle, mutta sitten joutuisin kiipeliin töiden kanssa.

Katsoin kaipaavasti mieheni selkää. Huvittaisikohan häntä hieman ohjeistaa minua? Mutta se oli turha haave. Miehellä täysi työ omissa aamuhommissaan. Hän etsi tietokoneen laturia ja todennäköisesti unelmoi parasta aikaa jämäkästä vaimosta, joka käskisi pitää tavarat omilla paikoillaan tai muuten.

Me kaikki kaipaamme toisinaan johtajaa. Ihanaa äitiä, isää, opettajaa tai esimiestä, tai vaikka tosi hyvää presidenttiä. On suuri helpotus, jos joku tietää mitä kannattaa tehdä ja ajatella. Vallasta luopuminen on kuin paluu huolettomaksi lapseksi.

Alistumisen halu ei ole suinkaan pelkästään naisellinen ominaisuus. Myös miehet janoavat komentoa. Sopivasti motivoituneina miehet lähtevät vaikka sotimaan. BDSM-harrastajien treffipalstoilla on aina ylitarjontaa alistuvista miehistä, jotka kaipaavat seksileikkeihin dominoivia naisia.

Feminisimiä – ja kaikkea muutakin ihmisoikeustyötä – tarvitaan juuri siksi, että me ihmiset olemme sellaisia vätyksiä ja lampaita. Olemme valmiita marssimaan vaikka teuraalle, jos joku riittävän jämäkästi käskee.

Ikävä kyllä kaikki johtajat eivät ole hyviä. Valta voi joskus muuttua väkivallaksi kodeissa ja yhteiskunnassa. Siksi meidän kaikkien lampaiden (ja osa-aikalampaiden) on pidettävä huolta siitä, että seuraamme vain sellaisia johtajia, jotka todella haluavat lauman parasta.

Eli ennen kuin alistut, mieti miksi ja kenelle!

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti