Olethan jo kuullut miesten dad bodista eli ”iskävartalosta”: se on vähän plösö mutta silti viehättävä. Nyt puhutaan hetki miesten ulkonäköpaineista.

Mies, joka ei torju hampurilaisateriaa. Mies, joka suhtautuu liikuntaan rennosti. Mies, joka on silti viehättävä. Mitä, mistä nyt on kyse?

Dad bodista eli niin sanotusta iskävartalosta. Siinä miehen keskivartalo ei ole pyykkilautakunnossa, mutta ei varsinaisesti lihavakaan – ainakaan terveydelle vaarallisesti.

Tuosta oikeanpuolisesta on kyse:



Tästä on kyse. Kuva: Shutterstock

Kuhina termin ympärillä kiihtyi, kun Mackenzie Pearson viime viikolla kirjoitti siitä yliopisto-opiskelijoille suunnatulla The Odyssey -sivustolla. Pearsonin mukaan iskävartaloiset miehet ovat inhimillisempiä, luonnollisempia ja viehättävämpiä. ”Naiset eivät halua täydellisen treenattua miestä vierelleen seisomaan ja tekemään oloa huonommaksi”, Pearson lataa.

Iskävartalomies käy salilla silloin tällöin, mutta saattaa kaljoitella viikonloppuisin ja syödä kahdeksan palaa pizzaa putkeen.

Miesten aikakauslehti lehti GQ:kin huomautti, että jos mies vielä sattuu olemaan isä jopa ihan biologisesti eikä vain vartalotyypiltään, tämän ei todellakaan tarvitse selitellä, miksei ole huippukunnossa. Suomessa iskävartaloista kertoi ensimmäisenä Nyt.fi täällä.

Nytkö on koettanut hetki, kun suomalaismies on hallittuine kaljamahoineen trendikkäämpi kuin koskaan? Upeaa!

Tiukkojen vatsalihasten seksikkyys onkin nimittäin täyttä tuubaa. Mieti nyt. Kuten Pearsonkin kirjoitti, niitä on liian kova lääppiä. Haluan lisätä, etteivät ne todellakaan…

…hiero väsyneitä jalkojasi, kun pääset kotiin.

…ole sinun puolellasi kiistassa ystäväsi kanssa, kun olet ilmiselvästi väärässä.

…suutele sinua illalla ja sano ”Nuku hyvin, rakas”.

Monimuotoisen naisvartalon hyväksymiselle on omistettu vuosikymmenet lukemattomia mainoskampanjoita, lehtijuttuja, kirjoja ja julistuksia – ja hyvä niin! Se on tärkeää työtä. Mutta miten sitten ne mom bodit (”äiskävartalot”)? Eikö tässä samalla pitäisi puhua myös niistä?

Ei. Nyt on miesmahojen hetki parrasvaloissa. Jatketaan omistamme taas vaikka heti huomenna.

Lue myös:

Tällainen mies takaa eniten orgasmeja

Me Naiset riisui: Tältä näyttää naisen vartalo

Rakasta itseäsi – koosta riippumatta

Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti