Näyttelijä Ulla Virtanen on ylpeästi Virtanen. Kuva: Juha Salminen
Näyttelijä Ulla Virtanen on ylpeästi Virtanen. Kuva: Juha Salminen

Ulla Virtanen on menossa kesällä naimisiin, ja listaa nyt syitä, miksi pitää oman sukunimensä.

En ole koskaan haaveillut prinsessahäistä. En ole myöskään ajatellut, että parisuhteessa kuuluisi olla etappeja, joista yhden olisi oltava avioliitto.

Tämän sanottuani päätimme avomieheni kanssa juhlistaa rakkauttamme – ja juhlan muodoksi tuli nyt sitten tälle kesälle häät.

Häihin sisältyy paljon suosittuja perinteitä. Minusta perinteet ovat upea asia. Mutta perinteitä ei toisaalta ole myöskään mikään pakko noudattaa. Minä esimerkiksi aion pukeutua naimisiin mennessäni vihreään lyhyeen mekkoon, enkä halua toista sormusta. Jokainen tavallaan.

Perinteisiin liittyy myös eräs kysymys, johon minä ja monet morsiamet saamme yhä vastata. (Puhun nyt heteroavioliitoista. Kautta historian nainen on niissä nähty miehen omaisuutena ja statukseltaan alempiarvoisena.) Tähän kysymykseen sulhaset harvoin joutuvat vastaamaan: pidätkö oman nimesi?

Lähes yhtä paljon ärsyttävät väliviivalliset sukunimet.

Itse aion tietenkin pitää, onhan sukunimeni harvinainen ja aatelinen. No ihan totta puhuen minulla on montakin syytä pitää oma nimeni. Ensinnäkin se on ollut nimeni kaikki nämä vuodet. Toiseksi en tiedä, miksi minun pitäisi luopua nimestäni, olenhan itsenäinen ihminen. En itse asiassa ymmärrä sitäkään, miksi nainen muuttuu naimisiin mennessään neidistä rouvaksi, mutta miehet ovat herroja pikkupojasta lähtien. Ärsyttävää.

Lähes yhtä paljon ärsyttävät väliviivalliset sukunimet. Niitä perustellaan usein ”yhteinen sukunimi perheelle” -ajatuksella, mutta eihän se näin ole. Yhdellä on väliviivallinen nimi Virtanen-Lahtinen, ja lopulla perheellä on vain jompi kumpi. Ja yleensä se on nainen, jolle tämä oman nimen säilyttämisen illuusio kaatuu.

Kolmas syyni pitää oma nimeni on solidaarisuus tulevia naissukupolvia kohtaan. Siskonpoikani kysyi, mikä meidän nimeksemme tulee. Toisen nimi vai yhdysnimi vai kummallakin omat. Selitin, että pidämme omat nimemme. Kerroin myös kuinka ajat ovat muuttuneet, koska silloin kun mummu ja pappa menivät naimisiin, mummu ei saanut vielä pitää omaa nimeään avioliitossa. Pappa toki sai.

Kymmenenvuotiaan siskontyttöni naama levähti järkytyksestä. ”Minä ainakin pidän oman nimeni, se on mun!” Ajatus, että hän joutuisi mahdollisesti vaihtamaan nimensä, mutta hänen veljensä ei, oli eriarvoisuudessaan pikkutytölle käsittämätön.

En väitä, että olisi väärin vaihtaa nimeään. Ei tietenkään! Yhteinen nimi, uusi nimi, omat nimet, kaikki ratkaisut ovat hyviä. Mutta on omituista, jos sukunimestä keskustellessa ei mietitä tasaveroisesti kaikkia vaihtoehtoja. Jos minulla olisi puoliso, joka vaatisi yhteistä sukunimeä, mutta ei olisi valmis yhtälailla ottamaan minun sukunimeäni, minä en olisi valmis ottamaan häntä puolisokseni.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Jenni Kokanderin elämä on välillä yhtä lokin paskaa hiuksissa ja toisinaan taas pelkkää parhautta.

Lapsille jankutetaan jatkuvasti, että kaikkea ei voi saada. Silti aikuiset toistelevat toisilleen mantraa ’unelmat on tarkoitettu toteuttetaviksi’ ja ’sinä kirjoitat oman tarinasi’.

Osittain totta, mutta kyllä se pääsääntöisesti menee niin, että jotkut ovat syntyneet kultalusikka takapuolessa, ja toisilla vain käy aina huono munkki.

Onneksi itse kuulun välimallin sankareihin, joilla elämä on välillä yhtä lokin paskaa hiuksissa ja toisinaan taas pelkkää parhautta. Ehkä tästä syystä olen valmis vähän hikoilemaan unelmieni eteen ja unelmoin vain asioista, jotka voin saavuttaa.

Uskon vahvasti, että sateenkaaren päässä on aarre ja sinne löytävät ne, joilla on positiivinen asenne ja kyky unelmoida. Mutta rajansa kaikella! Tunnen myös paljon ihmisiä, jotka vuosi vuodelta katkeroituvat ja muuttuvat sietämättömiksi narisijoiksi vain siksi, että he elävät pilvilinnoissa.

En ymmärrä ihmisiä, jotka pystyvät antautumaan unelmoimaan asioista, jotka ovat täysin ulkona heidän boksistaan. Samalla kuitenkin ihailen taivaanrannanmaalareita, jotka viikosta toiseen uskovat, että vielä koittaa uusi päivä, vaikka elämä olisi yhtä tahkoamista.

Eräällä ystävälläni oli tapana sunnuntaiaamuisin katsoa Hesarista, minkä miljoonakämpän valitsisi, jos olisi voittanut edellisenä iltana lotossa. Hän siis tarkisti numerot vasta, kun oli fiilistellyt, millaisessa lukaalissa elämäänsä jatkaisi.

Miehelläni taas oli tapana käydä koeajamassa autoja, joihin hänellä ei olisi kuuna päivänä varaa.

”Mikä on se toivomus, jonka hiljaa mielessään kuiskaa, kun puhaltaa sormeltaan irronneen ripsen tai kynttilät kakusta?”

Itse ahdistun jo ajatuksesta, että menisin fiilistelemään kalliita kenkiä tai kolttuja, joita en voisi kuitenkaan ostaa.

Unelmat, toiveet ja päämäärät menevät ihmisillä nykyään sekaisin. Unelmoidaan julkkiksena olemisesta, ilmaisista autoista ja vip-lomista Thaimaassa ilman pienintäkään käryä siitä, miten päämäärään pääsisi tai mitä töitä unelmansa eteen voisi tehdä.

Mikä on se toivomus, jonka hiljaa mielessään kuiskaa, kun puhaltaa sormeltaan irronneen ripsen tai kynttilät kakusta? Kukaan tuskin toivoo Michael Korsin laukkua.

Tähden lentoa katsoessa useimmat ainakin väittävät toivovansa maailman rauhaa, terveyttä tai rakkautta. Vai kehtaako joku myöntää sulkevansa silmänsä ajatellen: voi kun voittaisin sen Facebook-arvonnan, josta voi saada ilmaiset hiustenpidennykset?

Vierailija

Jenni Kokander kolumnissaan: ”Miehelläni oli tapana koeajaa autoja, joihin ei ollut varaa”

Asiasta potkukelkkaan: Taas näitä naisia jotka tulevat pärjäämään koska- ulkonäkö. Kunhan ensin mies on ensin piirtänyt ja toinen mies ohjannut.) Eikä tuossa maailmassa varmasti haittaa ole vaikka hikoileekin runsaasti taitaa olla enemmäkin eduksi. Jepulis, kun hakee loistoauton liikkeestä ajelee cityissä luu pihalla niin saa melko nopeasti huomiota vesirajamekoissa sipsuttavilta sporttiperäisiltä kaunottarilta ja saattaa jopa päästä polkaisemaan vaatimattomammankin naamansa vartensa kanssa...
Lue kommentti

Vastaisuudessa Ulla Virtanen aikoo juhlia aina, kun siihen aukeaa pienikin syy.

Menimme naimisiin kesäkuun lopussa, hip hurraa! Pohdimme kuitenkin hetken, pitäisimmekö juhlat vai lähtisimmekö vain hissun kissun kaksisteen reissuun avioliiton kunniaksi. Lopulta päätimme, että juhlisimme, sillä mikä onkaan parempaa kuin saada juhlistaa sitä tärkeintä asiaa: rakkautta!

Kutsuimme niin monta läheistä kuin tilaan vain mahtui. Ah, onneksi päätimme juhlia! Tanssimme niin, että hiki lensi. Saunoimme, lauloimme ja itkimme.

Toinen tärkeä syy näiden rakkausbileiden järjestämiselle oli se, että aikuiset ihmiset juhlivat itseään ihan liian vähän. Päätimme, että tästedes viettäisimme juhlallisuuksia aina, kun siihen vain suinkin olisi enemmän tai vähemmän syytä. Mikä tahansa pienempikin asia kelpaisi syyksi juhlaan.

Tuntuu siltä, että suurin osa ihmisistä juhlii lapsuutensa jälkeen lähinnä valmistujaisiaan ja muutamaa pyöreää syntymäpäiväänsä ja sitten ehkä häitä, jos sellaiset sattuvat kohdalle. Lapsien juhlia vietetään tietenkin. Vaan kun on kyse omista saavutuksista, ihmeen moni ajattelee juhlien olevan turhaa hömpötystä. Keskustelupalstoilla tuhahdellaan, kuinka toiset pakottavat juoksemaan joka vuosi synttäreillään ja kuinka syntymäpäivien viettäminen on lapsellista sekä ajanhukkaa.

”Missä kohtaa elämää alamme ajatella, että emme ole juhlien arvoisia?”

En kyllä yhtään ymmärrä. Missä kohtaa elämää alamme ajatella, että emme ole juhlien arvoisia? Miksi ihmeessä oman ainutlaatuisen elämänsä varrella sattuvien hienojen asioiden juhlistaminen olisi lapsellista? Tarkoittaako aikuisuus siis sitä, että on vähempiarvoinen ja jo kokolailla valmis vetämään pillit pussiin?

Eräs ystäväni täytti juuri neljäkymmentä vuotta ja vietti suurilla juhlistuksilla pyöreitä syntymäpäiviään. Juhlien teema oli “hitto miks ei”, ja niin hän juhlikin. Kaikki, mitä hän oli halunnut juhliinsa, taatusti tapahtui siellä.

Jotkut miettivät tällaisista juhlista, että miksi tuhlata rahojaan toisten kestitsemiseen. Vaan kuten ystävänikin sanoi: hitto, miks ei.

Sitä paitsi tässä elämässä kuitenkin kaikista tärkeintä ovat läheiset. Miksi ihmeessä koemme ajanhukaksi tai taakaksi juhlia niitä, jotka ovat lähellä. Kerran täällä vain eletään!

En tietenkään tarkoita, että kaikilla olisi varaa laittaa suuria summia juhliin – saati että se olisi edes tarpeellista. Koolla ei ole väliä, eikä edes syyn tarvitse olla suuri. Miksemme juhlisi työpaikkaa, urheilusaavutuksia, pitkää ystävyyttä parhaan kaverin kanssa… mitä vain.

Eli jospa ensi kerran sanoisit: Ystävät, juhlistetaan! Elämä on lyhyt, tehdään siitä juhlaa.

Twitter @ullavirtanen

Vierailija

Ulla Virtanen häistään: ”Tanssimme niin, että hiki lensi”

No kyllä se siitä tasaantuu. On ihan normaalia että suomalaisen mieli järkkyy äkillisestä juhlimisesta ja tunteesta että on kosolti onnea muutoin melko stabiilissa tylsässä elämässä. Kyllä tuollaiset puuskat yleensä arki, syksy ja taloudelliset realiteetit laittavat ojennukseen ja pian Ulla kumppaneineen laahustaa syksyn sekä talven pimeydessä niskat kyyryssä kuten muutkin miettien, kun sitä pientä juhlanaihetta olisi, että ei ***ttu jaksa lähteä-koska joku syy väsy lämmin peti jne . Hyvällä...
Lue kommentti