Näyttelijä Ulla Virtanen on ylpeästi Virtanen. Kuva: Juha Salminen
Näyttelijä Ulla Virtanen on ylpeästi Virtanen. Kuva: Juha Salminen

Ulla Virtanen on menossa kesällä naimisiin, ja listaa nyt syitä, miksi pitää oman sukunimensä.

En ole koskaan haaveillut prinsessahäistä. En ole myöskään ajatellut, että parisuhteessa kuuluisi olla etappeja, joista yhden olisi oltava avioliitto.

Tämän sanottuani päätimme avomieheni kanssa juhlistaa rakkauttamme – ja juhlan muodoksi tuli nyt sitten tälle kesälle häät.

Häihin sisältyy paljon suosittuja perinteitä. Minusta perinteet ovat upea asia. Mutta perinteitä ei toisaalta ole myöskään mikään pakko noudattaa. Minä esimerkiksi aion pukeutua naimisiin mennessäni vihreään lyhyeen mekkoon, enkä halua toista sormusta. Jokainen tavallaan.

Perinteisiin liittyy myös eräs kysymys, johon minä ja monet morsiamet saamme yhä vastata. (Puhun nyt heteroavioliitoista. Kautta historian nainen on niissä nähty miehen omaisuutena ja statukseltaan alempiarvoisena.) Tähän kysymykseen sulhaset harvoin joutuvat vastaamaan: pidätkö oman nimesi?

Lähes yhtä paljon ärsyttävät väliviivalliset sukunimet.

Itse aion tietenkin pitää, onhan sukunimeni harvinainen ja aatelinen. No ihan totta puhuen minulla on montakin syytä pitää oma nimeni. Ensinnäkin se on ollut nimeni kaikki nämä vuodet. Toiseksi en tiedä, miksi minun pitäisi luopua nimestäni, olenhan itsenäinen ihminen. En itse asiassa ymmärrä sitäkään, miksi nainen muuttuu naimisiin mennessään neidistä rouvaksi, mutta miehet ovat herroja pikkupojasta lähtien. Ärsyttävää.

Lähes yhtä paljon ärsyttävät väliviivalliset sukunimet. Niitä perustellaan usein ”yhteinen sukunimi perheelle” -ajatuksella, mutta eihän se näin ole. Yhdellä on väliviivallinen nimi Virtanen-Lahtinen, ja lopulla perheellä on vain jompi kumpi. Ja yleensä se on nainen, jolle tämä oman nimen säilyttämisen illuusio kaatuu.

Kolmas syyni pitää oma nimeni on solidaarisuus tulevia naissukupolvia kohtaan. Siskonpoikani kysyi, mikä meidän nimeksemme tulee. Toisen nimi vai yhdysnimi vai kummallakin omat. Selitin, että pidämme omat nimemme. Kerroin myös kuinka ajat ovat muuttuneet, koska silloin kun mummu ja pappa menivät naimisiin, mummu ei saanut vielä pitää omaa nimeään avioliitossa. Pappa toki sai.

Kymmenenvuotiaan siskontyttöni naama levähti järkytyksestä. ”Minä ainakin pidän oman nimeni, se on mun!” Ajatus, että hän joutuisi mahdollisesti vaihtamaan nimensä, mutta hänen veljensä ei, oli eriarvoisuudessaan pikkutytölle käsittämätön.

En väitä, että olisi väärin vaihtaa nimeään. Ei tietenkään! Yhteinen nimi, uusi nimi, omat nimet, kaikki ratkaisut ovat hyviä. Mutta on omituista, jos sukunimestä keskustellessa ei mietitä tasaveroisesti kaikkia vaihtoehtoja. Jos minulla olisi puoliso, joka vaatisi yhteistä sukunimeä, mutta ei olisi valmis yhtälailla ottamaan minun sukunimeäni, minä en olisi valmis ottamaan häntä puolisokseni.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.