Anna Perho on nainen,  äiti  ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa.  Twitter: @annaperho
Anna Perho on nainen, äiti ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa. Twitter: @annaperho

Meikkisuhteesta ei saa tulla railoa, joka jakaa naiset hyviksiin ja pahiksiin, Anna Perho kirjoittaa.

Historiallisia käännekohtia 1980–2016: Berliinin muurin murtuminen, internet, avokadopasta.

Ja sitten tämä Alicia Keysin tapaus. Kansainvälinen supertähti päätti alkaa esiintyä ilman meikkiä niin lavalla kuin Instagramissakin. Ennenkuulumatonta.

Keysin (5,3 miljoonaa Instagram-seuraajaa) päätös tuntuu ällistyttävän rohkealta, sillä yliluonnolliselta jumalattarelta näyttäminen on osa supertähden ammattia. Pelkästään Madonnan nykyinen epätoivo riittää kertomaan, että ulkonäön manipulointi kuuluu alan tylyihin edellytyksiin.

Ajassa, jossa viihdelehdistön sisältö koostuu lähes pelkistä kolmeneljäsosaa-alastonkuvista, tuntuu paradoksaaliselta, että kasvojen paljastaminen on radikaalia aktivismia.

Ei tarvitse olla stara ymmärtääkseen tunnetta, kun luulee näyttävänsä olmilta suolinkaiselta.

Keyskin pohti pitkään meikittömäksi heittäytymistään. ”Mitä jos joku haluaa kanssani yhteiskuvaan? Ja sitten julkaisee sen? Nämä olivat pinnallisia ja itsekkäitä mutta todellisia ajatuksia, jotka perustuivat aivan liikaa siihen, mitä muut minusta ajattelevat”, hän kirjoitti Lennyletter-uutiskirjeessä.

Sellaistahan se on. Ei tarvitse olla miljoonia levyjä myynyt stara ymmärtääkseen sitä tunnetta, kun luulee näyttävänsä muiden silmissä olmilta suolinkaiselta. (Tosin Keys näyttää mielettömältä myös meikittömissä kuvissa, mutta ei kai hän itseään rumentaakaan voi.)

Koska Keys ei ole näpertelijä, hän päätti tehdä meikittömyydestä kansanliikkeen. #NoMakeup-hashtag voimauttaa nyt BB-voiteilla lotraamiseen kyllästyneitä naisia ympäri maailman ja haastaa konvention, jossa naisten oletetaan jatkuvasti peittelevän jotakin itsessään.

Suomen johtava #NoMakeup-hahmo on voimaeläin Rosa Meriläinen, joka esiintyy uuden kirjansa promokuvissa ilman meikkiä. Syy? ”Minusta naiset eivät ole rumempia kuin miehet.”

”En halua enää peittää mitään --- Toivon Jumalalta, että tämä on alku vallankumoukselle”, Keys tiivisti.

Ajattelen lämmöllä häntä, joka sanoi, että kosmetiikan väheksyminen on naisvihan ilmentymä.

Hienoa, mutta toivon säilyttäväni silti itsemääräämisoikeuden huulipunani käyttöön. #YesMakeup on minulle jokapäiväinen ilo ja itsevarmuuden korsetti. Niinpä ajattelen Keysin lisäksi lämmöllä myös erästä rautaista naisviihteen ammattilaista, joka sanoi, että kosmetiikan väheksyminen on naisvihan ilmentymä.

Pointti ei tietenkään ole siinä, onko naamassa maalia vai ei, vaan siinä, että sitä ei ole pakko olla, jos kokee pärjäävänsä ilmankin. Meikkisuhteesta ei saa rakentua jälleen yhtä railoa, joka jakaa naiset hyviksiin ja pahiksiin, porukanpettureihin ja feministeihin, meikkipäihin ja älypäihin.

Kosmetiikkaskenen kuumimpia ­uutuuksia on muuten munan muotoinen värivoiteen levitin. Naisissa on munaa. Ja välillä myös meikkimunaa.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Tilaa Me Naisten uutiskirje, voit tilata sen kautta lehden maksuttoman näytenumeron kotiisi.

Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti