Ilman kuntokeskusjäsenyyttä en olisi tehnyt paluuta liikunnan pariin. Siksi ei harmita, vaikka maksoin monta kuukautta tyhjästä.

Joulukuun lopulla vuonna 2016 tein jälleen kuntoilulupauksen. Päätin lopettaa pullervoinnin ja ryhtyä liikkumaan. Olinhan maannut pyrstölläni tarkalleen kolme vuotta, tehnyt välissä kaksi lasta ja herkutellut menemään kaksin käsin.

Olin kyllä siinä vuosien saatossa hoikistunut huomaamattani useita kiloja, vaikka kroppani oli käynyt läpi kaksi raskautta. Vaikka housujen vyötärö ei kiristänyt, tiesin olevani rapakunnossa.

Niinpä tein sopimuksen kuntokeskuksen kanssa. Tapasin personal trainerin, joka teki minulle kuntosaliohjelman. Kävin tekemässä treenin kerran noiden treffien jälkeen. Joogasin parhaimmillaan pari kertaa viikossa noin neljän kuukauden ajan, kunnes homma tyssäsi kuin seinään huhtikuussa.

Oman hankaluutensa hommaan toi joogatuntien suosio. Tunti piti varata aina heti sillä sekunnilla, kun se oli mahdollista. Muuten jäi nuolemaan näppejään. 

Todellinen syy liikuntainnon tyssäämiseen oli kuitenkin puhdas kiire. Aloitin työt äitiysloman jälkeen, ja ruuhkavuosi otti minusta samantien niskalenkin. Ravasin kodin ja työpaikan väliä ja tunsin, että olen koko ajan myöhässä jostain. Salilla käyminen ei tullut mieleenikään.

Asiakaspalvelija soitti perään ja ehdotti, että jäsenyys jäädytettäisiin muutamaksi kuukaudeksi.

Syyskuussa työkaveri sai houkuteltua minut mukaan yhdelle spinning-tunnille. Se toi uskomatonta virtaa ja hyvää oloa moneksi päiväksi. Sen jälkeen varasin taas muutamat joogatunnit, mutta syystä tai toisesta en päässyt kertaakaan paikalle.

Tammikuun alussa 2018 irtisanoin sopimukseni. Tai ainakin yritin. Aivan ihana asiakaspalvelija soitti perään ja ehdotti, että jäsenyys jäädytettäisiin muutamaksi kuukaudeksi. En maksaisi kuukausista mitään. ”Jos vaikka keväällä jaksaisit paremmin”. Suostuin tähän, vaikka ihmettelin päätöstäni itsekin.

Kuukausimaksu alkoi ruksuttaa taas huhtikuun alussa. Ensimmäisen viikon ajattelin, että maksankohan jälleen turhasta.

Sitten kaveri kysyi, lähtisikö joku hänen kanssaan treenaamaan. En voinut kieltäytyä. Tein kaverin perässä saman kuntosalitreenin kuin hänkin. 

Olen iloinen siitä, että tuli maksettua se 240 euroa yhdestä spinning-tunnista.

Jälkikäteen olo oli taas mitä mainioin. Varasin heti muutaman päivän päähän jumppatunnin ja treffit toisen kaverin kanssa samalle tunnille.

Haluan uskoa, että nyt pääsisin vihdoin liikkumisen makuun. Tällä kertaa olisi motivaationa saada housutkin mahtumaan paremmin jalkaan. Painoni alkoi nimittäin nousta, kun lopetin imettämisen, enkä enää juossut lasten perässä hiki päässä. Toimistotuolilla kököttäminen ei tunnetusti juurikaan kuluta energiaa.

Pakko todeta, että jos minulla ei olisi ollut kuntokeskusjäsenyyttä kuumottamassa takataskussa, en varmasti olisi päätynyt nytkään salille. Eli jollain hassulla tavalla olen iloinen siitä, että tuli maksettua se 240 euroa yhdestä spinning-tunnista.

Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain nainen haluaa naimisiin ja järjestää häät.

”Alkuruualle ja pääruualle annan kahdeksan, kakulle seitsemän. Toivottavasti omissa häissä kakku ei ole yhtä kuiva.”

Hääpuku taas on vähän liikaa kaikkea, liikaa ruusua, rypytystä ja nauhaa.

”Se näytti roolipuvulta. Prinsessapuvulta jostain näytelmästä.”

”Ehkä olisi ollut järkevämpi valita itselle sopiva puku eikä ottaa toisen valitsemaa ja itselle sopimatonta pukua.”

Armoa ei anneta, vaikka morsian on päättänyt mennä naimisiin edesmenneen serkkunsa hääpuvussa ja kunnioittaa eleellä tämän muistoa.

Livin Neljät häät Suomi -ohjelmassa neljä naista kiertää vieraina toistensa häissä ja pisteyttää tarjoilut, hääpuvun ja ohjelman.  Häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä. Ei, vaikka suuri osa suomalaisista avioliitoista päättyy eroon hulppeista hääjärjestelyistä huolimatta.

”Livin Neljät häät Suomi -ohjelman häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä.”

Asetelma on niin kulunut ja vanhanaikainen kuin voi olla. Morsiamille häät ovat esitys ja koko siihenastisen elämän huipennus, naispuolisille vieraille mahdollisuus päästä koulukiusaajamaiseen sävyyn arvostelemaan ja vertailemaan omaa prinsessapäivää muiden suoritukseen.

Ja sitten sulhaset. Mitä niistä? Ai niin, hekin liittyvät jotenkin häihin ja avioliittoon. Formaatin keksijöiden mielestä kuitenkin vain hyvin etäisesti, sillä heitä ei ohjelmassa huomioida juuri mitenkään.  Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain morsian haluaa ehdoin tahdoin naimisiin ja järjestää häät. Hääjuhla on morsiamen ja ylipäänsä naisten show, sulhaset ja miehet ovat häissä mukana lähinnä pakotettuina statisteina.

Ohjelma on toki viihdettä ja tosi-tv:tä puhtaimmillaan, mutta ei ole ihme, jos avioliitto vaikuttaa fiksuista nykynaisista melko kulahtaneelta touhulta.

Suomalainen katukuva vilisee tatuointeja, ja moni jaksaa haukkua niitä suureen ääneen. Miksi juuri tatuointeja pidetään suurimpana tyylisyntinä ja niiden perusteella tehdään tulkintoja tuntemattomista ihmisistä?

Oli itsellä ihossa mustetta tai ei, monelle meistä tatuointi ei ole vain tatuointi. Ajatellaan, että jos antaa kuvioida ihoonsa jotain pysyvää, siihen on liityttävä jotain suurta ja merkityksellistä. Monella tatuoinnin ottajalla liittyykin.

Ehkä siksi tatuoinnin nähdessään on niin helppoa siirtyä suoraan johtopäätöksiin. Tuorein esimerkki on noin viikon takaa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Tulevan vaimonsa vasta tavanneen Heikin katse tarkentui nopeasti tatuointeihin, jotka hääpuku paljasti.

Miina vaikutti eri tyyliseltä siinä heti ensi hetkillä. Ehkä persoonallisuudeltaan, ulkonäöltään, tatuoinneiltaan. Ehkä semmosia epäilyksen tunteita tuli, Heikki totesi Miinasta.

Heikin puolustukseksi on toki sanottava, että samassa jaksossa hän myös analysoi olevansa sellainen tyyppi, joka herkästi tuomitsee ihmiset ensivaikutelman perusteella. Se kertonee, että Heikki muistutti itseään ohjelman ideasta: ole avoin ja anna toiselle mahdollisuus.


Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitä tosiaan toivoisi sekä Heikiltä että kaikilta muilta tatuointeja arvostelevilta. Suomessa tatuointeja näkyy todella paljon, ja vähintään yhtä äänekästä on niiden haukkuminen. Jälkimmäinen ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai tyylikkäämpää.

Tatuointi voi olla kuin osa persoonallisuutta. Se voi myös olla vain kuva, joka sattuu miellyttämään kantajaansa. Tai sitten se voi olla etelänlomalla otettu, parissa vuosikymmenessä jo venähtänyt ja haalistunut muisto. Tulipa hankittua, joten roikkukoon mukana. Vähän kuin se jo nuhjaantunut sohva tai kallis mutta vähän oudon värinen neulepaita, jonka osti ajatellen, että tämä on hyvä valinta vuosiksi eteenpäin.

Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sen taustat selviävät vain, jos kuvan kantaja haluaa niistä kertoa. Ja persoonallisuudestakin on helpompi päätellä jotain, kun ihminen ei ole tälläytyneenä hääeleganssiin. 

Fjoella86

Tiedoksi Ensitreffit-Heikille ja muille: tatuointi ei välttämättä kerro ihmisestä sen enempää kuin muodista mennyt villapaitakaan

Siitakin huolimatta, etta vaikutan ajan jalkoihin jaaneelta, taytynee muistuttaa, etta tatuoinnit eivat ole kultuurisesti neutraali asia. Siita ei ole historian mittakaavassa hirvean pitka aika kun tatuoinnin ottajat olivat niita yhteiskunnan jasenia, joiden moraali ja tavat olivat valtavassa ristiriidassa muun vaeston arvojen kanssa. Viela tanakin paivana on olemassa maita, joissa tatuoinnit ovat osa rikollisten, jengien tai muiden laitatienkulkijoiden tyylia. Viela enemman on maita, jotka...
Lue kommentti