Maajussille morsian ei ole muinaisjäänne vaan maailman paras deittiohjelma.

Maajussille morsian, hohhoijaa. Yhdeksän vuotta pyörinyt ohjelma tuntuu ensisilmäyksellä aikansa eläneeltä formaatilta. Jäänteeltä ajalta, jolloin tosi-tv oli vielä kilttiä ja viatonta. On Ensitreffit alttarilla, Aatami etsii Eevaa ja Temptation Island. Ketä kiinnostaa deittailla heinäladossa, kun voi kieriskellä alasti Kreikan saariston rantahiekassa?

No vaikka ketä. Ok, on ehkä vanhanaikaista aloittaa deittailu ajatuksesta muuttaa toisen nurkkiin loppuiäksi – mutta silti: maajussien viehätys ei vanhene, vaikka vuodet vierivät.

Ei ole taitolaji loihtia romantiikkaa paratiisisaarelle, mutta lannan lapioinnin lomaan on. Vain tosissaan ihastuneet selviävät.

On ainakin viisi syytä, miksi Maajussille morsian on edelleen maailman paras deittiohjelma:

1. He ovat tosissaan.

Maajussit haluavat todella löytää elämäänsä kumppanin. Pikkupaikkakunnan tarjonta on rajallinen, ja ohjelman kautta jussit tapaavat ihmisiä, joita eivät koskaan muuten kohtaisi. Kukaan ei ole lähtenyt mukaan ”läpällä”, ilmaisen ulkomaanmatkan takia tai koska piti nyt tällaistakin kokeilla.

2. He ovat aitoja.

Maajussit ja puolisoehdokkaat ovat oikeasti taviksia, kaukana kiiltokuvasta. Aluksi he ovat vähän kömpelöitä. Treffeille mennessä kädet hikoavat auton ratissa. Välillä on vaivaantuneen hiljaista. Sellaista se on, elämä. Aina ei natsaa. Joskus ei saa sanaa suustaan. Niin käy näköjään muillekin kuin minulle, katsoja huomaa.

3. He ovat edelleen yhdessä.

Sarjan parit päätyvät oikeasti yhteen, ja suuri osa heistä on kimpassa edelleen. Millä muulla deittiohjelmalla on näin korkea onnistumisprosentti? Kilpakosinta kuuluu sarjan luonteeseen mutta sekään ei turhalla draamalla koreile. Tärkeintä on, että oikeat tyypit löytävät toisensa.

4. Romantiikka ei mene koskaan muodista.

Ei ole mitään liikuttavampaa kuin hetki, jona maajussi avaa postilaatikon ja näkee kaikki saamansa kirjeet. Niin vanhanaikaista, niin romanttista. Ja ah, niin liikkistä. Peittoaa koska tahansa jokaisen internetin kissavideon.

5. Tärkeintä ei ole draama vaan rakkaus.

Sarjassa ei etsitä glamouria luksushotelleista tai draamaa viinapullosta. Sen sijaan istutaan aamukahvipöytään. Poltetaan ruoka pohjaan. Korjataan aitaa ja lakaistaan navettaa. Tällaista tämä nyt on, ota tai jätä.

Tylsää? Ei. Arkisissa hetkissä huomio keskittyy tärkeimpään: siihen, kellä synkkaa ja kellä ei.

Lue lisää:

Maajussit tekivät valintansa: pettymyksiä, suudelmia ja rakkaudentunnustuksia

Miljoonabisnestä pyörittävä Maajussille morsian -Mikko saa oman sarjan

MTV: Maajussille morsian -Kimmon megayllätys: pikakihlat ja kaksoset kotona

Frida Kahlo -elokuva ei sitten ollutkaan kertomus mahtavan taiteilijan elämästä, vaan yhden pervertikon raivoisa metsästysretki.

Hollywood-tähti Salma Hayek julkaisi eilen The New York Timesissa mielipidekirjoituksen, jonka rinnalla oikeastaan kaikki muut mielipidekirjoitukset kalpenevat. Se on kirjoitettu aiheesta Harvey Weinstein oli minunkin hirviöni. Hayek kertoo elokuvatuottaja Weinsteinin vainonneen häntä sinnikkäästi Fridan kuvauksissa vuonna 2002. 

– En suostunut menemään suihkuun hänen kanssaan. En antanut hänen tulla katselemaan, kun käyn suihkussa. En antanut hänen nuolla minua. En suostunut riisuutumaan toisen naisen kanssa, Hayek kirjoittaa. 

Tiedämme jo aivan liikaa avonaisista kylpytakeista ja viherkasveihin masturboinneista.

Hayek veikkaa, että Weinstein ei kehdannut raiskata häntä sen takia, että Hayek tunsi turhan monta miehen kaveria. Sanattomaksi tuottaja ei silti jäänyt.

– Tapan sinut. Etkö usko, että pystyn siihen? Hayek kertoo Weinsteinin raivonneen tultuaan torjutuksi.

Yli sata naista on tähän mennessä syyttänyt Weinsteinia ahdistelusta, häirinnästä ja raiskauksista. Sinänsä Salma Hayekin, 51, kertomus ei siis ole mitään uutta. Tiedämme jo aivan liikaa avonaisista kylpytakeista, makuuhuoneisiin raahaamisista ja viherkasveihin masturboinneista.

Mikä tässä nimenomaisessa mielipidekirjoituksessa sitten kuristaa kurkkua? Se, että jopa Salma Hayekin on pitänyt kestää moista. Edes hänellä ei ole ollut aseita Hollywoodin voimahahmoa vastaan. Hänen on pitänyt hymyillä ahdistelijansa vieressä yhteiskuvissa ja vaieta kaikesta. Koska muuten ura olisi ollut sitten siinä. Kiva kun kävit!

Weinstein tuottamat elokuvat saivat nyt ihan uuden jälkimaun.

Ja toki riipii myös se, että kerrankin kun naisohjaaja on tehnyt vaikuttavan elämäkertaelokuvan legendaarisesta naistaiteilijasta, selviää, että kuvaukset ovat olleet yhtä naistenvihaajan märkää unta. Weinstein muun muassa pakotti Hayekin alastonkohtaukseen toisen naisen kanssa ja Hayek sai hermoromahduksen kameran edessä. 

– En pystynyt lopettamaan itkemistä, oksensin ja kuvaukset jouduttiin keskeyttämään. Otin rauhoittavia. Niiden avulla itku loppui, mutta oksentaminen ei. 

Kerrassaan viehättävää! Ainakin nämä Weinstein tuottamat elokuvat saivat nyt ihan uuden jälkimaun: Pulp Fiction (1994), Smoke (1995). Englantilainen potilas (1996), Will Hunting (1997), Jackie Brown (1997). Rakastunut Shakespeare (1998), Taru sormusten herrasta (2001–2003), Chicago (2002), Lukija (2008), Nine (2009), Kunniattomat paskiaiset (2009) ja Kuninkaan puhe (2011).

Mukavaa elokuvailtaa!

Ihanainen-88

Salma Hayekin paljastukset nostavat oksennuksen leffanystävän suuhun

Nyt meni vähän ohi? Nuohan ovat useimmat ainakin minun mielestä loistavia elokuvia, hyviä näyttelijöitä. Jos H.W. on touhunnut omiaan, niin ei se elokuvan arvoa heikennä. Se on hänen mokansa. Minulle ainakin opetettiin jo kotona sanomaan ei ja lopeta, jos joku tekee väärin. En nyt uniani menetä, jos joku vähän bussissa hipaisee vaikka takapuoltani, mutta jos se jatkuu, osaan sanoa selkeästi, että pidä kätesi kurissa ja tiukka katse. Kyllä ne sen jälkeen ovat pysyneetkin. Asioihin pitää puuttua...
Lue kommentti
Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.