Anu Silfverberg on  helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija, joka ei voi sietää populismia, selleriä eikä hitaita kävelijöitä.
Anu Silfverberg on helsinkiläinen toimittaja ja kirjailija, joka ei voi sietää populismia, selleriä eikä hitaita kävelijöitä.

Elämässäni on ollut aikoja, jolloin olen vatvonut ihmissuhteita lakkaamatta aamusta iltaan, Anu Silfverberg kirjoittaa.

Bechdelin testi mittaa sitä, miten seksistinen elokuva on.

Testi sai alkunsa kolmekymmentä vuotta sitten Alison Bechdelin Dykes to Watch Out For -sarjakuvan vitsistä, mutta on nykyisin käsite.

Idea on yksinkertainen: onko elo­kuvassa monta naista, joilla on nimi, ja puhuvatko he keskenään jostakin muusta kuin miehistä?

Testin tarkoitus on siis paljastaa, onko naisilla mitään omaa roolia miessuhteitaan lukuun ottamatta.

Lähtökohta on tietysti yksinkertais­tava eikä avaa tarkasti seksismin hienovaraisia juonteita. Mutta ihan kelpo väline se on ja hyvin masentava sellainen: tarkastelua kestäviä elokuvia on yllättävän vähän.

Ajattelin testiä, kun kävin katsomassa äänioikeusaktivisteista kertovan Suffragette-elokuvan. Se läpäisee testin mennen tullen. Siitä syystä sen katsominen tuntui poikkeukselliselta ja tärkeältäkin.

Ahaa, tältä siis tuntuu olla valkoinen heteromies elokuvissa.

Istuin pimeässä ja ajattelin: ahaa, tältä siis tuntuu olla valkoinen heteromies elokuvissa. Samastuttavia toimintahahmoja! Aika kivaa!

Leffan jälkeen aloin soveltaa Bechdeliä kaikenlaisiin asioihin, ensin lukemiini kirjoihin.

Valtaosa suosikeistani ei testiä läpäisisi. No, ei se mitään – taiteesta voi nauttia, vaikka se ei esittäisikään maailmaa oikea­mielisessä valossa. Taiteen idea on, että voimme samastua myös muihin kuin oman napamme lähitienoon kokemuksiin.

Mutta mietitytti se silti vähän.

Mitäköhän tarkoittaa maailmankuvan ja minäkuvan kannalta, jos kuluttaa lähinnä kulttuurituotteita, joissa naishahmot aina määrittyvät muiden ihmisten kautta?

Siitä olikin lyhyt matka ikävään kysymykseen: entä jos Bechdelin testiä soveltaisi elämään?

Tajusin, että omassa elämässäni on ollut vaiheita, jolloin en olisi lähelläkään testin läpäisemistä; aikoja, jolloin olen vatvonut ihmissuhteita lakkaamatta aamusta iltaan.

Vatvominen ei liittynyt onnellisiin aikoihin vaan tilanteisiin, joissa on ripustautunut vahingolliseen.

Vatvominen ei yleensä ole liittynyt onnellisiin aikoihin vaan tilanteisiin, joissa on ripustautunut johonkin menneeseen, mahdottomaan tai vahingolliseen. Sen sijaan, että menisi eteenpäin, keskittää kaiken energiansa turhaan veivaamiseen. Sellaista ei muistele ilolla tai ylpeydellä, vaan ennemminkin turhautuen.

Mikä sellaiselta suojaisi?

Elämän Bechdel-testi ei tietysti ole oikotie onneen, mutta ehkä se voisi toimia jonkinlaisena reality checkinä.

Katse peiliin ja kysymys: Jos tämä olisi elokuva, millainen? Kenelle se on suunnattu – ja kuka sitä ohjaa?

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Anna Perho punnitsee ainoastaan mahdollisuuksiaan ottaa toinenkin glögi. Kuva: Juha Salminen

Anna Perho heitti vaakansa kaatopaikalle – ja sai rauhan.

Viitisen vuotta sitten osallistuin projektiin, jossa testattiin kehonkoostumusmittareita. Mittarit ovat niitä vempaimia, joita ostetaan Sirkka-tädille joululahjaksi, kun mitään muutakaan ei keksitä. Niillä leikitään aattoiltana, ja sitten ne muuttuvat osaksi muovipyörrettä, joka lopulta tukehduttaa meidät kaikki.

Härveli sylki ulos joitain lukuja, joita projektin asiantuntija sitten arvioi. Tuomio oli tyly: olin läskistyvä toljake, jonka pitäisi tehdä ”täydellinen elämänmuutos”.

Olin ensin surullinen ja turhautunut. Kaikki nämä vuodet jumpassa, ja tässä tulos. Mitä väliä millään on?

Mutta mitä pidempään ajattelin ravintoshamaanin narinaa, sitä kiukkuisemmaksi tulin. Muistin Pekka Hiltusen kirjan Iso, jossa lihava nainen tuhoaa vaakansa kerran vuodessa manifestinä painovaatimuksia vastaan.

Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Katselin koostumusmittareita. Niiden harmaat näytöt näyttivät Muumilaakson Mörön silmiltä. Pienessä ohjekirjasessa muistutettiin suomeksi, ruotsiksi, hollanniksi ja urduksi, että tulokset ovat viitteellisiä, ja että jos koet epämääräistä oirehdintaa, hakeudu lääkäriin.

Päätin hakeutua kaatopaikan elektroniikkaromupisteelle, enkä katsonut taakseni.

Aluksi fiilis oli outo. Hakeuduin aamuisin automaattisesti kohti nurkkaa, missä vaaka oli jököttänyt. Muutaman päivän päästä aivojeni autopilotti alkoi uskoa, että vaaka has left the building.

Olen aina vierastanut termiä ”kehon kuuntelu”, koska se tuo mieleen kuvajaisen, jossa tutkitaan omaa naiseuttaan peilin avulla ja keskustellaan siitä Anaïs Ninin hengessä isoissa piirimuodostelmissa. Mutta kuten ihminen vanhetessaan joutuu huomaamaan, takin kääntämiseen ei kuole. Aloin kuin aloinkin kuunnella kehoani.

Ja yllätys, se ei sanonut mitään. Päässäni vallitsi täydellinen rauha, samanlainen hiljaisuus kuin suomalaisessa luentosalissa sen jälkeen kun esiintyjä on kysynyt ”onko täällä ketään vapaaehtoisia”. Ei pihaustakaan.

Aivoni olivat lopettaneet maanisen kalorialgoritmien jauhamisen. Jos huomasin olevani nälkäinen, söin jotain pääsääntöisesti järkevää. Keskityin ensisijaisesti ruuan tarjoamiin fiiliksiin. Syöminen kiinnittyi mielihyvään, ei välttelyyn tai South Beach -dieetin sääntöjen muisteluun.

Tajusin, että syöminen on samanlaista touhua kuin liikunnan harrastaminen: mikään ei koskaan lopu. Pitää pysyä polulla, ja kun lipsahtaa, niin pitää vain palata rivakasti takaisin.

Kun vaa’an lukema lakkasi johtamasta päivän tunnelmaa, pystyin keskittymään muihin asioihin (luin Danten runoutta ja pohdin minuuden rakennetta, eli ehdin olla enemmän Twitterissä ja seurata Good Wifea).

Tänä vuonna osallistuin treeniohjelmaan, jossa kysyttiin painoa. Käväisin nopeasti kuntosalin vaa’alla. Luku oli yhtä kuin nolla, merkityksetön.

Suomi 100 -juhlallisuuksien yllä leijuu outo ankeuden aura. Putsataan se!

Suomi 100 -vuoden katsotuin kotimainen elokuva so far: Kolmanteen kertaan tehty Tuntematon sotilas.

Myydyin elämäkerta: Jere. 42-vuotiaan entisen jääkiekkoilijan summaus kuluneiden vuosien huume- ja muista ongelmista.

Jyräävin tapahtuma: Äärioikeistolainen 612-kulkue, jonka tieltä saavat itsenäisyyspäivänä väistyä niin lapset kuin alpakatkin.

Tätäkö on suomalaisuus vuonna 2017 – taaksepäin katsomista, päihdesekoilujen muistelua ja uusnatsien väistelyä?

Ilo loistaa tässä ilottelussa poissaolollaan. Miten perin suomalaista, kyynikko voisi todeta. Mutta ei olla kyynisiä, ollaan almoja!

Alma aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Hänelle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Suomen sadannen itsenäisyyspäivän inspiroivin hahmo on popsensaatio Alma Miettinen. Hän aikoo marssia Suomen leijona kaulassa Linnan juhliin. Almalle leijonariipus on merkki siitä, että on ylpeä kotimaastaan.

Alma on nero! Juuri näin meidän kaikkien normaalien ihmisten pitäisi toimia. Ottaa takaisin haltuun suomalaisuuden ikonit, sillä meillehän ne kuuluvat.

Ei siis muuta kuin liput liehumaan, soihdut palamaan, leijonariipus kaulaan ja alpakoita rapsuttamaan. 

Paljon onnea, Suomi! Olet rakas!

Vierailija

Ole kuin Alma! Jokaisen tavallisen suomalaisen kannattaisi ripustaa Suomi-leijona kaulaan

Vierailija kirjoitti: Se on rasistista vain silloin jos sen (niinkuin monen muunkin asian) tekee valkoinen heteromies. Jos saman asian taas tekee nainen tai vähemmistön edustaja se on hienoa, kannatettavaa, uraaurtavaa, rohkeaa ja vaikka mitä. Kaksoisstandardit... Ei, kyllä se on ihan rasisti itse joka sotkee tuon tunnuksen ja rasismin samaan mielikuvaan öyhöämällä ripus kaulassa pöljyyksiään. Ketään muuta ei voi siitä syyttää.
Lue kommentti