”Tekee hyvää muistaa, että maailmassa on myös hyvyyttä. Ja yrittää myös itse tehdä jotain hyvää”, Ulla Virtanen kirjoittaa. Kuva: Juha Salminen
”Tekee hyvää muistaa, että maailmassa on myös hyvyyttä. Ja yrittää myös itse tehdä jotain hyvää”, Ulla Virtanen kirjoittaa. Kuva: Juha Salminen

Jokin aika sitten olin pitkän työviikon päätteeksi ihan loppu ja parahdin metrolaiturilla väsymysitkuun. Kun kaikki muut kävelivät ohitse, yksi tuntematon tuli tarjoamaan hetkellisesti lämpöä, Ulla Virtanen kirjoittaa.

Olin erään viikonlopun hoitamassa ystäväpariskunnan koiraa. He olivat adoptoineet virolaisen kulkukoiran monta vuotta sitten ja hoitivat reppanaa suurella rakkaudella. Silti, kaduilla kärsittyjen vuosien vuoksi, tämä arka koiraparka kantoi yhä mukanaan hyljätyksi tulemisen pelkoa. Kun jäimme koiran kanssa kaksin, reppana vetäytyi syrjään hakemaan lohtua ja turvaa omasta makuupaikastaan. Se tuli toki aina nöyränä ja kilttinä luokse, kun oli lenkin tai ruuan aika, mutta heti kun aktiviteetit olivat ohitse, se syöksyi piilonsa odottamaan, että rakkaat omistajat tulisivat kotiin.

Viimeisenä hoitopäivänä minulle iski yllättäen ärhäkkä kuumeflunssa. Lepäsin sohvalla odottelemassa, että isäntäpari saapuisi ja pääsisin itse omaan kotiini sairastamaan. Silloin koira hypähti äkkiä sohvalle, asettui jalkojeni päälle eikä enää liikahtanutkaan. Se ilmiselvästi aisti, että tuolla naisrukalla ei nyt ole kaikki kunnossa, ja tuli pitämään minusta huolta. Liikutuin kyyneliin sen yhtäkkisestä rohkeudesta. Pelostaan huolimatta koira oli valmis lohduttamaan ja antamaan hellyyttä.

Myös lapset voivat opettaa meille aikuisille hellyyttä.

Asumme kerrostalossa, jossa on iso sisäpiha. Siellä on leikkipaikka ja pöytäryhmiä, joissa asukkaat voivat istuskella. Ystäväni tuli ensimmäistä kertaa kaksivuotiaansa kanssa käymään pihallemme. Pikkupoika katseli ujona ja arkana ympärilleen. Samassa pihassa asuvan toisen ystäväni suunnilleen samanikäinen taapero tuli moikkaamaan uusia tuttavuuksia. Tälle taaperolle kerrottiin, että toinen lapsi on hieman ujo, koska on uudessa paikassa. Sen kuullessaan taapero meni kylään tulleen pojan luokse, silitti häntä ja sanoi ”moi, kuka olet, tule leikkimään”. Pienen lapsen sympatia toista kohtaan sykähdytti sydäntä.

Pelostaan huolimatta koira oli valmis lohduttamaan.

Jokin aika sitten olin pitkän työviikon päätteeksi ihan loppu ja parahdin metrolaiturilla väsymysitkuun. Silmät ja nenä punaisina itkin kunnon vollotusta. Yhtäkkiä tunsin käden harteillani. Tuntematon ohikulkija kysyi, onko minulla kaikki hyvin ja tarjosi nenäliinaa. Itkuni laantui, ja kiitin avusta. Kun kaikki muut kävelivät ohitse ja tuijottivat kuin olisin sekopäinen, tämä yksi tuntematon tuli tarjoamaan hetkellisesti lämpöä.

Välillä tuntuu, että ironiset kommentit ja kyyninen ivailu ovat nykyään lähes muotia. Älykkyyttä yritetään osoittaa kärkkäällä suorasanaisuudella. Nettikirjoitukset pursuavat haukkuja ja ilkeyksiä. Silloin tekee hyvää muistaa, että maailmassa on myös hyvyyttä. Ja yrittää myös itse tehdä jotain hyvää.

Välillä pienilläkin hellyydenosoituksilla on iso merkitys, ja ne muistetaan pitkään. Ehkä nyt on minun vuoroni tehdä hyvää.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Kyynisestä ivailusta on tullut melkein muotia – siksi pienilläkin hellyydenosoituksilla on iso merkitys

Niinpä niin Ullaseni, mutta jos meitä kyynisiä ivailijoita ei olisi niin kukaan ei saisi suuria tunteita siitä satunnaisesta hyvästä jota maailmasta toisinaan löytyy. Et osaisi arvostaa sitä yhtä nenäliinaa jos hukkuisit nenäliinoihin aina kun maailma painaa, mutta kiittääkö kukaan koskaan meitä siitä että raadamme nostaen kurakiviä maasta jotta joku saa valita niistä yhden jonka hioo timantiksi- no ei. Helppo se toinen on nostaa, mutta ivallinen kyynisyys se syö miestä ja sielua...
Lue kommentti

Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain nainen haluaa naimisiin ja järjestää häät.

”Alkuruualle ja pääruualle annan kahdeksan, kakulle seitsemän. Toivottavasti omissa häissä kakku ei ole yhtä kuiva.”

Hääpuku taas on vähän liikaa kaikkea, liikaa ruusua, rypytystä ja nauhaa.

”Se näytti roolipuvulta. Prinsessapuvulta jostain näytelmästä.”

”Ehkä olisi ollut järkevämpi valita itselle sopiva puku eikä ottaa toisen valitsemaa ja itselle sopimatonta pukua.”

Armoa ei anneta, vaikka morsian on päättänyt mennä naimisiin edesmenneen serkkunsa hääpuvussa ja kunnioittaa eleellä tämän muistoa.

Livin Neljät häät Suomi -ohjelmassa neljä naista kiertää vieraina toistensa häissä ja pisteyttää tarjoilut, hääpuvun ja ohjelman.  Häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä. Ei, vaikka suuri osa suomalaisista avioliitoista päättyy eroon hulppeista hääjärjestelyistä huolimatta.

”Livin Neljät häät Suomi -ohjelman häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä.”

Asetelma on niin kulunut ja vanhanaikainen kuin voi olla. Morsiamille häät ovat esitys ja koko siihenastisen elämän huipennus, naispuolisille vieraille mahdollisuus päästä koulukiusaajamaiseen sävyyn arvostelemaan ja vertailemaan omaa prinsessapäivää muiden suoritukseen.

Ja sitten sulhaset. Mitä niistä? Ai niin, hekin liittyvät jotenkin häihin ja avioliittoon. Formaatin keksijöiden mielestä kuitenkin vain hyvin etäisesti, sillä heitä ei ohjelmassa huomioida juuri mitenkään.  Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain morsian haluaa ehdoin tahdoin naimisiin ja järjestää häät. Hääjuhla on morsiamen ja ylipäänsä naisten show, sulhaset ja miehet ovat häissä mukana lähinnä pakotettuina statisteina.

Ohjelma on toki viihdettä ja tosi-tv:tä puhtaimmillaan, mutta ei ole ihme, jos avioliitto vaikuttaa fiksuista nykynaisista melko kulahtaneelta touhulta.

Suomalainen katukuva vilisee tatuointeja, ja moni jaksaa haukkua niitä suureen ääneen. Miksi juuri tatuointeja pidetään suurimpana tyylisyntinä ja niiden perusteella tehdään tulkintoja tuntemattomista ihmisistä?

Oli itsellä ihossa mustetta tai ei, monelle meistä tatuointi ei ole vain tatuointi. Ajatellaan, että jos antaa kuvioida ihoonsa jotain pysyvää, siihen on liityttävä jotain suurta ja merkityksellistä. Monella tatuoinnin ottajalla liittyykin.

Ehkä siksi tatuoinnin nähdessään on niin helppoa siirtyä suoraan johtopäätöksiin. Tuorein esimerkki on noin viikon takaa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Tulevan vaimonsa vasta tavanneen Heikin katse tarkentui nopeasti tatuointeihin, jotka hääpuku paljasti.

Miina vaikutti eri tyyliseltä siinä heti ensi hetkillä. Ehkä persoonallisuudeltaan, ulkonäöltään, tatuoinneiltaan. Ehkä semmosia epäilyksen tunteita tuli, Heikki totesi Miinasta.

Heikin puolustukseksi on toki sanottava, että samassa jaksossa hän myös analysoi olevansa sellainen tyyppi, joka herkästi tuomitsee ihmiset ensivaikutelman perusteella. Se kertonee, että Heikki muistutti itseään ohjelman ideasta: ole avoin ja anna toiselle mahdollisuus.


Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitä tosiaan toivoisi sekä Heikiltä että kaikilta muilta tatuointeja arvostelevilta. Suomessa tatuointeja näkyy todella paljon, ja vähintään yhtä äänekästä on niiden haukkuminen. Jälkimmäinen ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai tyylikkäämpää.

Tatuointi voi olla kuin osa persoonallisuutta. Se voi myös olla vain kuva, joka sattuu miellyttämään kantajaansa. Tai sitten se voi olla etelänlomalla otettu, parissa vuosikymmenessä jo venähtänyt ja haalistunut muisto. Tulipa hankittua, joten roikkukoon mukana. Vähän kuin se jo nuhjaantunut sohva tai kallis mutta vähän oudon värinen neulepaita, jonka osti ajatellen, että tämä on hyvä valinta vuosiksi eteenpäin.

Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sen taustat selviävät vain, jos kuvan kantaja haluaa niistä kertoa. Ja persoonallisuudestakin on helpompi päätellä jotain, kun ihminen ei ole tälläytyneenä hääeleganssiin. 

Fjoella86

Tiedoksi Ensitreffit-Heikille ja muille: tatuointi ei välttämättä kerro ihmisestä sen enempää kuin muodista mennyt villapaitakaan

Siitakin huolimatta, etta vaikutan ajan jalkoihin jaaneelta, taytynee muistuttaa, etta tatuoinnit eivat ole kultuurisesti neutraali asia. Siita ei ole historian mittakaavassa hirvean pitka aika kun tatuoinnin ottajat olivat niita yhteiskunnan jasenia, joiden moraali ja tavat olivat valtavassa ristiriidassa muun vaeston arvojen kanssa. Viela tanakin paivana on olemassa maita, joissa tatuoinnit ovat osa rikollisten, jengien tai muiden laitatienkulkijoiden tyylia. Viela enemman on maita, jotka...
Lue kommentti