Anna Perho on nainen, äiti  ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa.  Twitter:@annaperho
Anna Perho on nainen, äiti ja ihminen. Hänellä on myös räjäytyslupa. Twitter:@annaperho

Anna Perho pohtii kolumnissaan iäisyyskysymystä: voivatko mies ja nainen olla vain ystäviä? Entä parisuhteessa?

Olen kuusivuotias ja pesen polkupyörääni puutarhaletkulla. Olen täysin uppoutunut omaan maailmaani, kuten yleensäkin. Asumme niin syrjässä, että minulla ei ole juuri muita ystäviä kuin Piia, joka on olemassa vain mielikuvituksessani.

Kuvittelu on sinänsä mahtava tapa ystävystyä: saa juuri sellaisia kavereita kuin haluaa, ja kun heidän juttuihinsa kyllästyy, ei tarvitse kohteliaasti odottaa että he häipyisivät. Sen kuin räpäyttää silmiä ja tiks, he ovat mennyttä.

Ilahdun, kun pihaan ilmestyy naapurin Janne, tosimaailman ystävä. Tällä kertaa Jannen mukana on kuitenkin kaveri, joka näyttää Pilliltä ja Pullalta, satukirjan tyhmiltä ilkimyskissoilta.

”Mulla ois sulle yks juttu”, Janne sanoo, ja Pilli/Pulla virnuilee tietäväisen näköisenä.

Sitten Janne yrittää pussata minua, mutta reagoin salamannopeasti ja suuntaan jääkylmän vesisuihkun suoraan hänen naamaansa. Pilli/Pulla lähtee raukkamaisesti pakoon ja Janne vannoo kertovansa äidilleen.

Selviydyn tilanteesta ylivoimaisena voittajana, mutta kohtaukseen tiivistyy yksi aikamme suurista kysymyksistä: voivatko mies ja nainen olla vain ystäviä?

Selkäytimestä tekee mieli vastata, että tietysti voivat. Kaikki eivät ole lähtökohtaisesti kiinnostuneita vastakkaisesta sukupuolesta, eikä kaikkien kaverusten ympärillä leijaile ratkaisematonta seksuaalista vetovoimaa.

Rakkaudessa määrää se, joka rakastaa vähemmän.

Ystävyyssuhde voi rakentua myös vaikkapa yhteisen työn tai harrastuksen pohjalle. Eräs ystäväni hengaili pitkään hanuripiirissä tapaamiensa herrasmiesten kanssa. Ja hanurilla viittaan nyt tosiaan soittimeen.

Evoluutiopsykologi David M. Bussin mukaan miehen ja naisen välinen ystävyys vahvistaa sosiaalista statusta ja itsetuntoa sekä lisää sukupuolten välistä ymmärrystä ja kunnioitusta.

Hyvä. Mutta suhde voi sisältää myös salattua pettymystä ja mustasukkaisuutta, koska rakkaudessa määrää se, joka rakastaa vähemmän. Niinpä toinen ystävistä saattaa riutua haaveillessaan enemmästä.

Eikö juuri rakastetun pitäisikin olla kuin ystävä, se kaikkein parhain?

Monien parisuhteiden sanotaan päättyvän siihen, että osapuolista tulee ”vain kämppiksiä”.

Mutta eikö tosirakkaus itse asiassa alakin juuri tästä pisteestä? Eikö juuri rakastetun pitäisikin olla kuin ystävä, se kaikkein parhain?

Parisuhteen toimintakohtausten pituus on Väestöliiton mukaan keskimäärin kolme (3) minuuttia, ja näitä kohtauksia on pariskunnilla noin 4,5 kertaa kuukaudessa. Jäljelle jää reippaat 43 000 minuuttia, jotka on huomattavasti mukavampi viettää hyvän ystävän kuin vihollisen tai neutraalin tylsäkin seurassa.

Oikein hyvässä parisuhteessa toteutuu myös ystävyyden ylin määre: hiljaisuus, joka ei tunnu vaivaannuttavalta.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

On aika hemmetin vaikeaa rakastaa kroppaa, joka paisuu yhden syksyn aikana lähes seitsemän kiloa.

Kuten useimmat tuntemani naiset, olen ollut ulkonäkööni tyytymätön noin kahdeksanvuotiaasta. Nyt olen oppinut, etten saisi olla. Olisi trendikkäämpää syleillä näitä ainutkertaisia muotojani ja arvostaa sitä, mihin kehoni pystyy, ei sitä, miltä se näyttää.

Kanankakat. Siitä on kehopositiivisuus kaukana, kun yhden syksyn aikana lihoo lähes seitsemän kiloa. Yhtään ei tee mieli syleillä näitä entisten kurvien päälle kasvaneita uusia kurveja. Ne tarkoittavat, että saan kantaa taas läjän lempifarkkuja ja hintavia ulkovaatteita kirppiskeräykseen.

Paisuminen tuntui lisäksi epäreilulta. Syksyn ajan olin treenannut enemmän kuin ikinä, noin neljästi viikossa. En mässäillyt, mutta ehkä juoksukoulu kasvatti ruokahaluani samaan tahtiin kuin lähestyvät nelikymppiset hidastivat aineenvaihduntaani. (Vai hidastivatko sittenkään? Taas yksi asia, josta niillä mokomilla on kiistanalaisia näkemyksiä.)

Hetken sain kyllä uskoteltua itselleni, että lisäkilot ovat vain lihasmassaa. Ehkä viidesosa niistä onkin.

 

”Muinoin, kun vielä verhouduimme mammutinnahkoihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.”

Ironista on, että biologian puolesta voisin olla kehooni aika tyytyväinen. Muinoin, kun vielä verhouduimme mukavasti väljiin mammutinnahkoihin emmekä pillifarkkuihin, 38-vuotias nainen oli lähinnä biojätettä. Minun kehoni ei ole.

Se jaksaa juosta kympin ja hiihtää kaksi. Se kyykkää neljä tuntia putkeen (suppilovahveroiden perässä, ei muuten), kiipeää leikkipuistossa hämähäkinverkon huipulle ja nostaa kymmeniä kiloja suorille käsille. Se on tehnyt lähes tyhjästä, synnyttänyt ja ruokkinut kolme uutta ihmistä. Loistokapine oikeastaan.

Saan kai silti vähän surra sitä, minkä olen menettänyt? Nimittäin luottamukseni siihen, että reippaasti liikkumalla ja fiksusti syömällä pysyn sen näköisenä kuin toivon.

”En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä, joten näillä mennään.”

Kun kehopositiivisuus tuntuu liian vaikealta, treenaan kehorealismia. En aio olla loppuelämääni pussikeittodieetillä tai tuplata treenimäärääni nykyisestä 3-4 kerrasta viikossa, joten näillä mennään. En ehkä enää koskaan mahdu siihen 38-kokoiseen ruusumekkoon, jossa muutama vuosi sitten juhlin veljeni häitä, mutta voin ostaa uuden ja yhtä kauniin, kokoa 42.

Ei kehoaan tarvitse joka päivä niin ylenpalttisesti rakastaa, mutta sen kanssa kannattaa tulla toimeen. Tämän minäkin yritän muistaa – myös sitten, kun (yllättävän pian) kroppani lakkaa olemasta biologinen loistokapine.

Kysely

Oletko tyytyväinen ulkomuotoosi?

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti