Jenni Kokander ei pelkää kunnon väittelyä. Twitter: @jkokander
Jenni Kokander ei pelkää kunnon väittelyä. Twitter: @jkokander

Kunnon väittelyyn törmää vain valitettavan harvoin, näyttelijä Jenni Kokander harmittelee kolumnissaan.

Seksi on kuin pizza. Se on hyvää silloinkin, kun se on vähän huonoa. Sama koskee väittelyä. En tiedä montakaan yhtä innostavaa asiaa kuin kunnon väittely.

Kunnon väittely ei ole se arkinen nahistelu kumppanin kanssa siitä, onko remoulade-kastike kermaviili- vai majoneesipohjainen. Eikä kunnon väittely pääty siihen, että oikea vastaus katsotaan Googlesta.

Sillä seikalla, kumpi lopulta on oikeassa, ei ole oikeastaan mitään merkitystä.

Kunnon väittely käydään isoista teemoista: lasten kasvattamisesta, politiikasta tai vaikka enkeliterapiasta. Tärkeää on, että väittelijät ovat mahdollisimman eri mieltä, mutta ymmärtävät, ettei tämä ole tappelu. Sillä seikalla, kumpi lopulta on oikeassa, ei ole oikeastaan mitään merkitystä.

Hyvän väittelyn päätteeksi voi huomata olevansa aivan eri mieltä kuin ennen. Kun perustelee omia näkemyksiään, ymmärtää usein jotain uutta omasta ajatusmaailmastaan.

Toisinaan huomaa, miten tärkeitä jotkin omat mielipiteet ovat. Kun puhuu ääneen ja perustelee, voi huomata, että esimerkiksi jokin lapsuudenkokemus ohjaa omaa vanhemmuutta. Joskus taas tajuaa jo alkumetreillä, ettei tiedäkään asiasta mitään, vaikka olisi kuvitellut olevansa vasemmistoliikkeen historian suuri asiantuntija.

Jos ei uskalla olla mistään mitään mieltä, on kävelevä aikapommi.

Sosiaalisessa mediassa näkee nykyään harvoin kunnon väittelyä. Ihmiset huutavat omia mielipiteitään ilman minkäänlaisia perusteita.

Välillä tuntuu, etteivät ihmiset edes uskalla perustella omaa arvomaailmaansa. Joko he eivät tiedä asiasta tarpeeksi tai sitten heistä vain on liian pelottavaa huomata olevansa väärässä.

Tunnesuhde omiin mielipiteisiin estää miettimästä, mistä mielipide on lähtöisin. Ei haluta tajuta, ettei mielipide loppujen lopuksi ole oma, vaan opittu tai omasta taustasta johtuva.

Lasten väittelykilpailut kuuluvat amerikkalaiseen koulutukseen. Soisin suomalaisiinkin kouluihin vastaavanlaista opetusta. Olisi tärkeää, että jo pienestä pitäen nuoret oppisivat puolustamaan mielipiteitään ja punnitsemaan omia arvojaan.

Pelko on hyvän väittelyn pahin este. Jos ei uskalla olla mistään mitään mieltä, on kävelevä aikapommi.

Kun lähtee mukaan väittelyyn ajatuksella, että ehkä keskustelun jälkeen tiedän itsestäni enemmän, on varma voittaja.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Kunnon väittely on kuin pizza tai seksi

Näinhän tämä on. Nykyään erimieltä olemisesta tulee kuolemanvakavaa. Ei enää uskalla ilmaista mielipiteitä kun heti on mukana jossakin raivoisassa sodassa. Sellainen väittely joka virkistää ja laittaa ajattelemaan on häviämässä. Muista itse nuoruudestani kuinka hauskaa oli väitellä kun kaikilla oli kuitenkin huumori mukana siinä väittelyssä. Hyvin harvoin törmäsi nykyiseen tyyliin jossa joutuu heti vihattavaksi kun aukaisee suun.
Lue kommentti

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti

 Ostitko sinä rontti taas meikkejä sähkölaskurahoilla? 

Piti maksaa lasten päiväkotimaksut, mutta meninkin näköjään sitten manikyyriin. Ups!

Olin matkalla pankkiin keskustelemaan marginaaleista, mutta päädyinkin ostamaan maskaraa. Mitä väliä!

Valtakunnankohauttaja, Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen nosti niin sanotun talouskissan pöydälle tuoreessa kolumnissaan. Suomalaisissa parisuhteissa muhii epätasa-arvo.

Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. 

Nyt kyse ei ole kotitöiden jakautumisesta, vaan uudenlaisesta taloudellisen epätasa-arvon alalajista. Ei, ei siitä, että naiset tienaavat miehiä vähemmän. Tällä kertaa puhutaan miesten harteille jäävästä laskunmaksu-urakasta. Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. Jos muistat niin tehneesi, muistat nyt väärin!

– Eniten ihmettelen tätä: miehet maksavat kotitalouden laskut. Joskus yhteiseltä tililtä ja joskus omalta, mutta useimmiten ne ovat miehiä, jotka ottavat kontolleen laskujen maksamisen vaativan ajan ja harmin, Vaaranen päivittelee kolumnissa.

Hänen tietonsa perustuvat ”miesten kanssa käytyihin keskusteluihin”. Tuekseen hän tempaisee myös kuuden vuoden takaisin tasa-arvobarometrin, jonka mukaan vastuu taloudesta jää useammin miehille kuin naisille.

Totta. Voi sen barometrin niinkin tulkita. Suora lainaus kuuluu: Väittämään ”Miehellä on ensisijainen vastuu perheen toimeentulosta” miehet vastasivat naisia huomattavasti perinteisemmin pitäen miestä useammin päävastuullisena kuin naiset.  Suomeksi: Miehet siis kokevat tilanteen näin. 

Koska laskujen maksamisen sukupuolijakaumaa ei Suomessa ole toistaiseksi selvitetty (ihme!), Vaaranen tähyää maailmalta ”kansainvälisiä tutkimuksia ja selvityksiä”.

–  Iso-Britanniassa yksi kolmesta naisesta unohtuu ostelemaan meikkejä rahalla, jota tarvittaisiin laskujen maksuun, Vaaranen iskee lukuja pöytään.

Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa.

I beg your pardon?

Perustan väitteeni nyt puhtaasti naisten kanssa käymiini keskusteluihin, mutta tasan nolla prosenttia naisista toimii näin. 

On ihanan virkistävää, että rinnakkain elää monta naisten vinoutunutta rahasuhdetta käsittelevää debattia. Naiset rasittavat miehiä laskunmaksuasioilla ja shoppailevat sekopäinä! Naiset ruikuttavat pienemmistä palkoistaan, vaikka kaikki on hyvin!

Naiset haluavat varmaan enemmän liksaakin vain sen tähden, että saavat haalittua lisää meikkejä. Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa. Ja miesten maksutaakka vain kasvaisi, kun heidän pitäisi hoitaa ne erääntyneet yvesrocherin laskutkin.

Anteeksi miehet, anteeksi luonto!

Lähden lisäämään vähän ripsiväriä.

Käyttäjä12223
Seuraa 
Liittynyt19.11.2017

Nainen, rasitatko sinäkin miestäsi etkä maksa laskujasi? Yritä edes!

Just joo. olen kyllä eronnut miehestä, joka ei hallinnut edes omia raha-asioitaan, saati sitten perheen. Lainat maksettiin puoliksi, ja yllätys yllätys, minä hoidin ruokamenot, lasten menot ja osani laskuista. kun ero tuli, onneksi olin huolehtinut avioehdon. Sain ihan kivan kodin, kun talosta kaksi kolmasosaa oli minun. Velkaa toki tuli uudestakin kodista. minä olen olen ainoa, joka avustaa täysi-ikäisiä lapsia heidän ajokorteissaan, takuuvuokrissaan ym. Jaksaa kyllä huvittaa noi Vaarasen...
Lue kommentti