Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka  kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen
Miina Supinen on helsinkiläinen kirjailija ja toimittaja, joka kokeilee kaikkea ainakin kerran. Twitter: @MiinaSupinen

Todellisuudessa me kaikki 2010-luvun ihmiset olemme kaukana luonnosta, Miina Supinen kirjoittaa.

Vaeltelin viime syksynä kansallispuistossa. Illan tullen saavuin nuotiopaikalle, jossa istuskeli uskottavan näköinen eräilijä. Hänellä oli maastonvihreä asu ja puusta veistetty kuksa täynnä mustikkakeittoa. Hän alkoi kertoa vaellusretkistään. Kuulemma Kuusamon suunnalla on reitti, jota voi kulkea viikon ilman että törmää yhteenkään sieluun.

Hehkutimme sitä, miten mahtavaa olisi, jos toinen katoaisi näköpiiristä.

Olimme yhtä mieltä siitä, että sellainen luontokokemus on upein. Tarkemmin ajatellen hehkutimme sitä, miten mahtavaa olisi, jos toinen katoaisi välittömästi näköpiiristä.

Rakastan luonnossa liikkumista, vaikka en osaa lukea kompassia, sytyttää nuotiota tai rakentaa laavua. Sienistä tunnistan kanttarellin ja kärpässienen. En anna moisten haitata. Metsän rauha kuuluu kaikille. Sitä se jokamiehenoikeus tarkoittaa.

Eräilyharrastukseen liittyy aika lailla välineurheilua ja machoilua. Aivan kuin luontoon ei olisi asiaa ilman partio- ja armeijataustaa, rinkkaa ja metsästyslupaa. Kukaan ei kuitenkaan estä menemästä metsään vaikka korkokengissä. Metsäpolkua saa kävellä minihameessa, purkkaa syöden ja listapoppia kuunnellen. (Tosin suosittelen hieman tukevampia jalkineita, vaikka tennareita. Otathan myös metsän eläimet huomioon ja käytät musiikkia kuunnellessasi kuulokkeita. Äläkä sylje purkkaa mättäälle!)

Kansallispuistoissa ja pienemmissä metsiköissä on usein polkuja ja pitkospuita, joita seuraamalla pääsee elävänä sivistyksen pariin. Erämaahan voi mennä päiväretkellekin. Itä-Helsingissä voi nähdä sadan metrin päässä metroasemasta peuroja ja kettuja.

Suomalaisten luontosuhteesta puhutaan paljon ja osittain pötyä. Juha Sipilä piti vuosi sitten tv-puheen, kuinka ajat ovat kovat ja ankarat, säästöä ja joustoa tarvitaan. Hän livautti väliin, että luonto on suomalaisille tärkeä. Mitä luonto teki puheen keskellä? Vielä kryptisempi poliittinen lausunto on kokoomuksen Susanna Kosken huomio siitä, että ”metsässä on tekemättömiä töitä”.

Kaikesta luontopuheesta huolimatta suomalaiset ovat myös kovia tärvelemään metsää. Esimerkiksi Talvivaarassa on tehty korjaamattomia ympäristörikoksia viranomaisten nenän alla.

Ei sivistyksessä ole mitään pahaa.

Joskus tuntuu myös siltä, että maaseudun taajamien ja pohjoisten kaupunkien asukkaat tahtoisivat omia luontosuhteen. Aivan kuin pleikkarin pelaaminen olkkarin sohvalla olisi erilaista Rovaniemellä kuin Helsingissä.

Todellisuudessa me kaikki 2010-luvun ihmiset olemme jo kaukana luonnosta. Metsä on paikka, johon on varta vasten mentävä.

Eikä sivistyksessäkään ole mitään pahaa. Lämpimässä talossa ja juoksevassa vedessä on monia hyviä puolia. Jukolan veljeksetkin tulivat lopulta ihmisten ilmoille ja ottivat kirjan käteen.

Lue kaikki Me Naisten kolumnit täältä.

Vierailija

Kukaan ei estä menemästä metsään vaikka korkokengissä

Plääh!Jonkinlainen faktahan taitaa olla, ette suomessakaan ei ole enää jäljellä paljonkaan kunnon metsiä tai luontoa muutenkaan, vaan mekin elämme keskellä hoidettuja puupeltoja. Mikäli korkkareissa saa mennä metsään niin on tietysti vain reilua, että kaupungeissa saa kävellä kumisaappaissa vaelluskengissä tai ne ovat sopivat jalkineet esim linnanjuhliin tai kirkkoon. "Äläkä sylje purkkaa mättäälle!" Tämä on varmasti hyvä neuvo monessa tilanteessa, jos on purkka suussa niin sen voi liimata...
Lue kommentti

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja silti tunnen syyllisyyttä, kirjoittaa kolumnissaan Ulla Virtanen.

Aina silloin tällöin törmään mainoksiin ja juttuihin yksinäisistä seuraa kaipaavista vanhuksista. Silloin minuun jysähtää yhtäkkinen syyllisyys: miksi en ole pitämässä seuraa isovanhemmilleni? Kunnes saman tien muistan, ettei minulla ole enää isovanhempia ja kohdistan syyllisyydentunteen tuntemattomiin ikäihmisiin.

Menen ruokakauppaan ja mietin, kutsuisinko kassalla asioivan vanhuksen meille kahville. Sitten tajuan sääliväni tuntematonta, joka voi oikeasti olla paraikaa ostoksilla vaikka bilehilepappojen pokeri-iltaa varten. Mistäs minä tiedän. Tämä pappaparka muuttuu minun syyllisyydentuntoni ilmentymäksi. Teoksi hän ei välttämättä muutu, sillä olen kovin arka kysymään vieraalta, mitä kuuluu.

Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen.

Syyllisyys iskee myös vastatessani hyväntekeväisyysjärjestön feissarin ”olisiko sulla hetki aikaa” -kysymykseen ”sori, olen jo jäsen”. Tunnen oloni syylliseksi, koska olen varma, että feissari ajattelee, että valehtelen. Kuinka noloa onkaan juosta feissarin perässä ja huutaa ”hei oisko sulla hetki aikaa, haluaisin vain vakuuttaa, että ihan oikeasti olen jo jäsen.”

Syyllisyyttä herättävät myös avustusjärjestöjen arvat, joita postitetaan kotiin. Niitä ostamalla tukee ihmisoikeuksia Kiinassa ja voi voittaa auton. Jos arvoista ei halua maksaa, ne voi palauttaa avaamattomina. Pohdin, voisinko kurkata ensiksi voitinko. Mikäli voitto osuisi kohdalle, maksaisin arvat. Minua kiinnostaa suuresti ihmisoikeuksien parantaminen, ja aivan erityisesti, jos voitan samalla löylysetin.

Vaan sitten syyllisyys huutaa taas mielessäni: Etkö aio maksaa arvasta ennen avaamista? Tai palauttaa niitä avaamattomina? Arvat tuottavat minulle suurta ahdistusta. Päätän olla avaamatta niitä.

Koetan kierrättää, ostaa reilun kaupan tuotteita ja kulkea joukkoliikenteellä. Ja sitten keitän itselleni kapselikahvit. Samalla kun kuuma ihana kahvi valuu kurkusta alas, nousee syyllisyyden puna. Tuhoanko tässä maailmaa yksi kapseliroska kerrallaan? Kuulen jo, kuinka kalat huutavat meressä nimeäni samalla, kun vajoavat saastemutaan. Minulla ei ole mitään käsitystä, miten paljon pahaa oikeasti teen. Tunnen silti varmuuden vuoksi syyllisyyttä.

Syyllisyydentunteen tarkoitus on ohjata ihmistä erottamaan oikea ja väärä. Toki syyllisyyttä voi kantaa myös turhaan, ja pahimmillaan se voi olla lamaannuttava tila. Terveessä mielessä se voi kuitenkin olla keino muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata.

Ehkä voisin lahjoittaa hieman enemmän aikaani hyväntekeväisyyteen ja ottaa paremmin selvää ekologisuudesta. Ja ostaa sen löylysetin, ettei tarvitse laskea arpojen varaan.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Vierailija

Terve syyllisyys muistuttaa siitä, että asioita voi muuttaa ja korjata

Jaa-a, tie helvettiin on kivetty... Muutenkin olen itse tuumaillut, että kannattaa viettää aikaa niiden omien vanhustensa vanhempiensa kanssa niin ei tarvitse jälkikäteen miettiä jossain tuherruksissa, että harmi kun ehtivät potkaista tyhjää. Sujuu ehkä tuo luonnollinen poistumakin hieman kepeämmin. Jotenkin sitä silti on mielenkiintoista seurata miten sitä ihminen mietiskelee syvällisesti tai vähemmän syvällisesti ongelmaa joka on ihminen itse, sivuuttaen sen asian kaikenlaiseen hömpötykseen...
Lue kommentti

 Ostitko sinä rontti taas meikkejä sähkölaskurahoilla? 

Piti maksaa lasten päiväkotimaksut, mutta meninkin näköjään sitten manikyyriin. Ups!

Olin matkalla pankkiin keskustelemaan marginaaleista, mutta päädyinkin ostamaan maskaraa. Mitä väliä!

Valtakunnankohauttaja, Väestöliiton parisuhdekeskuksen johtaja Heli Vaaranen nosti niin sanotun talouskissan pöydälle tuoreessa kolumnissaan. Suomalaisissa parisuhteissa muhii epätasa-arvo.

Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. 

Nyt kyse ei ole kotitöiden jakautumisesta, vaan uudenlaisesta taloudellisen epätasa-arvon alalajista. Ei, ei siitä, että naiset tienaavat miehiä vähemmän. Tällä kertaa puhutaan miesten harteille jäävästä laskunmaksu-urakasta. Vaarasen tiedon mukaan suomalaiset naiset eivat kerta kaikkiaan maksa laskuja. Jos muistat niin tehneesi, muistat nyt väärin!

– Eniten ihmettelen tätä: miehet maksavat kotitalouden laskut. Joskus yhteiseltä tililtä ja joskus omalta, mutta useimmiten ne ovat miehiä, jotka ottavat kontolleen laskujen maksamisen vaativan ajan ja harmin, Vaaranen päivittelee kolumnissa.

Hänen tietonsa perustuvat ”miesten kanssa käytyihin keskusteluihin”. Tuekseen hän tempaisee myös kuuden vuoden takaisin tasa-arvobarometrin, jonka mukaan vastuu taloudesta jää useammin miehille kuin naisille.

Totta. Voi sen barometrin niinkin tulkita. Suora lainaus kuuluu: Väittämään ”Miehellä on ensisijainen vastuu perheen toimeentulosta” miehet vastasivat naisia huomattavasti perinteisemmin pitäen miestä useammin päävastuullisena kuin naiset.  Suomeksi: Miehet siis kokevat tilanteen näin. 

Koska laskujen maksamisen sukupuolijakaumaa ei Suomessa ole toistaiseksi selvitetty (ihme!), Vaaranen tähyää maailmalta ”kansainvälisiä tutkimuksia ja selvityksiä”.

–  Iso-Britanniassa yksi kolmesta naisesta unohtuu ostelemaan meikkejä rahalla, jota tarvittaisiin laskujen maksuun, Vaaranen iskee lukuja pöytään.

Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa.

I beg your pardon?

Perustan väitteeni nyt puhtaasti naisten kanssa käymiini keskusteluihin, mutta tasan nolla prosenttia naisista toimii näin. 

On ihanan virkistävää, että rinnakkain elää monta naisten vinoutunutta rahasuhdetta käsittelevää debattia. Naiset rasittavat miehiä laskunmaksuasioilla ja shoppailevat sekopäinä! Naiset ruikuttavat pienemmistä palkoistaan, vaikka kaikki on hyvin!

Naiset haluavat varmaan enemmän liksaakin vain sen tähden, että saavat haalittua lisää meikkejä. Onneksi naisille ei makseta enempää. Ei luonto kestäisi sitä kemikaalikuormaa. Ja miesten maksutaakka vain kasvaisi, kun heidän pitäisi hoitaa ne erääntyneet yvesrocherin laskutkin.

Anteeksi miehet, anteeksi luonto!

Lähden lisäämään vähän ripsiväriä.

Käyttäjä12223
Seuraa 
Liittynyt19.11.2017

Nainen, rasitatko sinäkin miestäsi etkä maksa laskujasi? Yritä edes!

Just joo. olen kyllä eronnut miehestä, joka ei hallinnut edes omia raha-asioitaan, saati sitten perheen. Lainat maksettiin puoliksi, ja yllätys yllätys, minä hoidin ruokamenot, lasten menot ja osani laskuista. kun ero tuli, onneksi olin huolehtinut avioehdon. Sain ihan kivan kodin, kun talosta kaksi kolmasosaa oli minun. Velkaa toki tuli uudestakin kodista. minä olen olen ainoa, joka avustaa täysi-ikäisiä lapsia heidän ajokorteissaan, takuuvuokrissaan ym. Jaksaa kyllä huvittaa noi Vaarasen...
Lue kommentti