Emme katso Vain elämää -ohjelmaa nähdäksemme, miten artistit liikuttuvat. Katsomme sitä siksi, että liikutumme siitä, kun itse liikutumme.

Pelkkä katse polttaa. Hipaisukin saa kananlihalle. Välillä helpottaa, mutta kaipuu ei koskaan katoa.

Tällaisia hetkiä elämästä tulee mieleen, kun viettää perjantai-illat sohvalla ja katsoo Vain elämää -ohjelmaa. Hetket ovat kuin teinin päiväkirjasta: vähän noloja, mutta vapauttavia.

Ensin liikutumme siitä, että muut liikuttuvat. Sitten liikutumme siitä, että itse liikutumme.

Joka viikko ohjelmaa katsoo lisäkseni miljoona muutakin ihmistä. Se johtuu siitä, että koskettaa meitä. Ensin liikutumme siitä, että muut liikuttuvat. Sitten liikutumme siitä, että itse liikutumme.

Kuten suurin osa popkappaleista yleensä, valtaosa tämänkin kauden biiseistä liittyy rakkauteen. Huuma, riipivä ero, pettäminen, menetetty rakkaus... Kaikki käsitelty.

Kun Lauri Tähkä huutaa Vaiettu rakkaus -biisissä, tajuamme, että emme ole ainoita, jotka ovat olleet kusipäitä.

Kun Lauri Tähkä laulaa Vaiettu rakkaus -biisissä naama punaisena, miltä tuntuu, kun omista tunteistaan täytyy vaieta, me huudamme hänen kanssaan omaa tuskaamme. Tajuamme, että emme ole ainoita, jotka ovat olleet kusipäitä. Kun Chisu haikailee Poltteessa suuren rakkauden perään, mekin muistamme sen (muka) täydellisen ihmisen, joka sai meidät tuntemaan kiihkeyttä kuumaa. Ja kun Anna Puu vetää Uusi aamunkoi -kappaleen, nousemme itsesäälikuilustamme. Kaikki voikin järjestyä! Taas itkettää.

Vain elämää on kuin terapiaa.

Kaikki nämä tunteet saamme kokea turvallisesti omalla kotisohvalla. Ajankohta on täydellinen. Työviikko on ohi, ja voimme huoletta vaipua puolen promillen humalaan. Tilaan, jonka väitetään olevan luovin – sopivan dramaattinen.

Vain elämää on kuin terapiaa. Se ei ole ihme, sillä sellainen vaikutus musiikilla on ihan tutkitustikin. Aivan kuten valokuvat, musiikki nostaa pintaan muistoja ja saa tuntemaan.

Ohjelmassa kaikki muukin on kunnossa. Ensin meitä lähestytään hellästi, usein akustisesti. Kierros kierrokselta lisätään tehoja. Tulee lisää rumpuja, kitaroita, volyymiä. Jokaisessa säkeistössä on uutta nostetta. Huudan ääneen, mut se pois ei mee. Huudan ääneen mut se pois ei mee.

Parhaimmillaan kaikki tämä yhdistettynä? Sehän johtaa itkuorgasmiin. Ja se on jotain paljon parempaa ja syvempää kuin perinteinen orgasmi.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Me Naiset ja ohjelmaa esittävä Nelonen kuuluvat samaan Sanoma-konserniin.

Vanha Maskuliini

Koukutumme Vain elämää -ohjelmaan, koska parhaimmillaan se johtaa parempaan orgasmiin kuin seksi

Hyvä kirjoitus, kiitos. "Vain elämää" on kiehtova konsepti, joka parhaimmillaan mahdollistaa artistien välisen tunnevyöryn, joka tuntuu myös kuvaputken tällä puolen. Ihan en ymmärrä, miksi katsomiskokemusta pitää verrata paremman orgasmin tavoittelemiseen. Vaikka tunnekokemus olisi vahva, suhtaudun tv-ohjelmaan ja musiikkiinkin laajemmalla tunnepohjalla. Jokaiselle omansa.
Lue kommentti

Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain nainen haluaa naimisiin ja järjestää häät.

”Alkuruualle ja pääruualle annan kahdeksan, kakulle seitsemän. Toivottavasti omissa häissä kakku ei ole yhtä kuiva.”

Hääpuku taas on vähän liikaa kaikkea, liikaa ruusua, rypytystä ja nauhaa.

”Se näytti roolipuvulta. Prinsessapuvulta jostain näytelmästä.”

”Ehkä olisi ollut järkevämpi valita itselle sopiva puku eikä ottaa toisen valitsemaa ja itselle sopimatonta pukua.”

Armoa ei anneta, vaikka morsian on päättänyt mennä naimisiin edesmenneen serkkunsa hääpuvussa ja kunnioittaa eleellä tämän muistoa.

Livin Neljät häät Suomi -ohjelmassa neljä naista kiertää vieraina toistensa häissä ja pisteyttää tarjoilut, hääpuvun ja ohjelman.  Häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä. Ei, vaikka suuri osa suomalaisista avioliitoista päättyy eroon hulppeista hääjärjestelyistä huolimatta.

”Livin Neljät häät Suomi -ohjelman häissä vain puitteilla on väliä, ei sisällöllä.”

Asetelma on niin kulunut ja vanhanaikainen kuin voi olla. Morsiamille häät ovat esitys ja koko siihenastisen elämän huipennus, naispuolisille vieraille mahdollisuus päästä koulukiusaajamaiseen sävyyn arvostelemaan ja vertailemaan omaa prinsessapäivää muiden suoritukseen.

Ja sitten sulhaset. Mitä niistä? Ai niin, hekin liittyvät jotenkin häihin ja avioliittoon. Formaatin keksijöiden mielestä kuitenkin vain hyvin etäisesti, sillä heitä ei ohjelmassa huomioida juuri mitenkään.  Ilmeisesti 2000-luvun Suomessa vain morsian haluaa ehdoin tahdoin naimisiin ja järjestää häät. Hääjuhla on morsiamen ja ylipäänsä naisten show, sulhaset ja miehet ovat häissä mukana lähinnä pakotettuina statisteina.

Ohjelma on toki viihdettä ja tosi-tv:tä puhtaimmillaan, mutta ei ole ihme, jos avioliitto vaikuttaa fiksuista nykynaisista melko kulahtaneelta touhulta.

Suomalainen katukuva vilisee tatuointeja, ja moni jaksaa haukkua niitä suureen ääneen. Miksi juuri tatuointeja pidetään suurimpana tyylisyntinä ja niiden perusteella tehdään tulkintoja tuntemattomista ihmisistä?

Oli itsellä ihossa mustetta tai ei, monelle meistä tatuointi ei ole vain tatuointi. Ajatellaan, että jos antaa kuvioida ihoonsa jotain pysyvää, siihen on liityttävä jotain suurta ja merkityksellistä. Monella tatuoinnin ottajalla liittyykin.

Ehkä siksi tatuoinnin nähdessään on niin helppoa siirtyä suoraan johtopäätöksiin. Tuorein esimerkki on noin viikon takaa Ensitreffit alttarilla -ohjelmasta. Tulevan vaimonsa vasta tavanneen Heikin katse tarkentui nopeasti tatuointeihin, jotka hääpuku paljasti.

Miina vaikutti eri tyyliseltä siinä heti ensi hetkillä. Ehkä persoonallisuudeltaan, ulkonäöltään, tatuoinneiltaan. Ehkä semmosia epäilyksen tunteita tuli, Heikki totesi Miinasta.

Heikin puolustukseksi on toki sanottava, että samassa jaksossa hän myös analysoi olevansa sellainen tyyppi, joka herkästi tuomitsee ihmiset ensivaikutelman perusteella. Se kertonee, että Heikki muistutti itseään ohjelman ideasta: ole avoin ja anna toiselle mahdollisuus.


Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa.

Sitä tosiaan toivoisi sekä Heikiltä että kaikilta muilta tatuointeja arvostelevilta. Suomessa tatuointeja näkyy todella paljon, ja vähintään yhtä äänekästä on niiden haukkuminen. Jälkimmäinen ei tee ihmisestä yhtään parempaa tai tyylikkäämpää.

Tatuointi voi olla kuin osa persoonallisuutta. Se voi myös olla vain kuva, joka sattuu miellyttämään kantajaansa. Tai sitten se voi olla etelänlomalla otettu, parissa vuosikymmenessä jo venähtänyt ja haalistunut muisto. Tulipa hankittua, joten roikkukoon mukana. Vähän kuin se jo nuhjaantunut sohva tai kallis mutta vähän oudon värinen neulepaita, jonka osti ajatellen, että tämä on hyvä valinta vuosiksi eteenpäin.

Tatuointi ei välttämättä ole kuva, joka kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Sen taustat selviävät vain, jos kuvan kantaja haluaa niistä kertoa. Ja persoonallisuudestakin on helpompi päätellä jotain, kun ihminen ei ole tälläytyneenä hääeleganssiin. 

Fjoella86

Tiedoksi Ensitreffit-Heikille ja muille: tatuointi ei välttämättä kerro ihmisestä sen enempää kuin muodista mennyt villapaitakaan

Siitakin huolimatta, etta vaikutan ajan jalkoihin jaaneelta, taytynee muistuttaa, etta tatuoinnit eivat ole kultuurisesti neutraali asia. Siita ei ole historian mittakaavassa hirvean pitka aika kun tatuoinnin ottajat olivat niita yhteiskunnan jasenia, joiden moraali ja tavat olivat valtavassa ristiriidassa muun vaeston arvojen kanssa. Viela tanakin paivana on olemassa maita, joissa tatuoinnit ovat osa rikollisten, jengien tai muiden laitatienkulkijoiden tyylia. Viela enemman on maita, jotka...
Lue kommentti