Mitä jos ”marittamisesta” seuraakin vain tyytymättömyyttä omaa elämää kohtaan?

”Siis pitäisikö mun oikeesti repiä kaikki valokuvat albumista, heittää lattialle ja poimia niistä talteen vain iloa tuottavat? Tätä sääntöä en ihan ymmärrä.”

Liityin hiljattain Facebookissa KonMari Suomi -ryhmään. Uteliaisuudesta, sillä olin kuullut, että ryhmässä on aika kipeä meno, kun japanilaisen järkkäilygurun Marie Kondon oppeihin hurahtaneet naiset perkaavat kotejaan. Ryhmässä on jo yli 7800 jäsentä. ”Se on kultti”, eräs ystäväni kuvaili.

Luin itsekin viime kesänä Kondon bestsellerin KonMari – Siivouksen elämänmullistava taika ja sain siitä tarmoa poistaa kasan vanhoja vaatteita kirpputorille.

Mutta että oikein kultti?

Kaikessa yksinkertaisuudessaan Kondon metodi menee näin: kotoa poistetaan kaikki esineet, jotka eivät tuota enää iloa. Kaappien sisältö kipataan lattialle, ja kamakasasta poimitaan esine kerrallaan kuulostellen, herättääkö se yhä mielihyvän hyrinää omistajassaan. Jos herättää, sen saa säästää. Sitten tavarat lajitellaan aihepiireittäin omille paikoilleen. (Myös niiden taitteluun ja säilyttämiseen on omat ohjeensa.) Ei enää kaaosta eikä etsiskelyä, vaan ihana koti. Ikuisesti. Aamen.

(Olen kyllä hiukan eri mieltä, mutta ehken vain ole noudattanut sääntöjä tarpeeksi tunnollisesti.)  

Kondo lupaa, että turhasta roinasta eroon pääseminen vapauttaa energiaa muihin asioihin kuin tavaroista huolehtimiseen. Samalla kun siivoaa, tulee myös järjestäneeksi elämäänsä; saa ehkä rohkeutta poistaa siitä muitakin negatiivisia asioita. Muutos pitäisi huomata jo kahdessa viikossa.

Aluksi seurasin ryhmää hyvänä viihteenä. Huvitti, kuinka puolensataa ihmistä jaksoi osallistua keskusteluun, jossa pohdittiin, oliko yhden ryhmäläisen saama yllätyslahja – tuikkukuppi – hirveä vai ihana.

Nauratti, kun joku vinkkasi verkkokaupasta, jossa myytiin apuvälineitä järjestelyyn kuten esimerkiksi muovisia klipsejä, joilla saattoi liittää hengareita toisiinsa tai pidikkeitä, jotka estivät sukkia eksymästä toisistaan pesukoneessa. Kuinkahan kauan menisi, että nuo muovinpalat pyörisivät turhakkeina laatikon pohjalla?

Joku kertoi ottavansa palkatonta vapaata töistä, jotta ehtisi ”marittaa” täysipäiväisesti.

Joku kertoi ottavansa palkatonta vapaata töistä, jotta ehtisi ”marittaa” täysipäiväisesti. Eräs oli käynyt KonMarin hengessä läpi koko Facebook-seinänsä ja -ystävänsä. Ohhoh, olipahan urakka, mutta nyt oli puhdistunut olo!

Hihitin, kun joku esitti ihan vakavissaan tuon alun kysymyksen valokuva-albumeista, ja toiset ryhtyivät pohtimaan ihan yhtä vakavissaan, antaisiko Kondo valokuvien kohdalla tehdä poikkeuksen.

Puhuttiin myös KonMarin tai’asta: ihmisille oli alkanut tapahtua hyviä asioita, kun he olivat alkaneet noudattaa metodia. Kirppiksellä oli kävellyt vastaan puoli-ilmaiseksi unelmien nahkatakki, oli tullut arpajaisvoittoja ja laihdutusprojektiin oli löytynyt taas intoa. Jotkut olivat saaneet rohkeutta irtisanoutua työstään tai jopa löytäneet uutta työtä.

Mutta sitten viihdyttävä hupini alkoi saada synkkiä sävyjä. Yksi kertoi viillelleensä albumeistaan kaikki kuvat, jotka muistuttivat häntä ikävistä elämänvaiheista.

Toinen valitti turhautuneena, kuinka oli alkanut inhota kaikkia tavaroitaan. Huonekalut möllöttivät keskellä huonetta kaikkea muuta kuin iloa tuottavina. Tyhmä tuoli, jonka jalkaan löi aina varpaansa. Ruma pöytä, jota ei kuitenkaan voinut heittää menemään, koska ei ollut rahaa ostaa uuttakaan.

Monen vaatekaapissa roikkui yhä pelkkiä halpaketjujen rytkyjä, koska laadukkaisiinkaan ei ollut varaa.

Kolmatta ahdisti tavarapaljous, josta ei ollut tulla loppua. Roinat olivat jääneet lojumaan jätesäkkeihin keskelle olohuonetta, kun usko ja kärsivällisyys olivat loppuneet kesken. Neljäs oli jo marittanut kaiken, mutta mies ja lapset olivat sotkeneet järjestyksen. Nyt hän mietti, pitäisikö seuraavaksi marittaa koko perhe hittoon.

Nyt hän mietti, pitäisikö seuraavaksi marittaa koko perhe hittoon.

Viides kyseli, miksei hänelle ollut jo tapahtunut KonMarin taikaa, vaikka hän oli tehnyt kaiken niin kuin piti. Hän oli yhä työtön ja masentunut.

Miten tässä nyt näin kävi? Kondon tarkoitus tuskin oli lisätä tyytymättömyyttä. Tarkoitushan oli itse asiassa täysin päinvastainen.

On myös paikallaan miettiä, kuinka kestävää on yrittää päästä eroon tavarasta, jos tarkoituksena on vain hankkia uutta tavaraa, joka tuottaa ehkä aluksi iloa, mutta jota alkaa hetken päästä taas inhota.

Totuus kuitenkin on, että suurimmalla osalla meistä länsimaisista ihmisistä on liikaa tavaraa. Vähemmälläkin tulisimme toimeen.

Shoppailemme niin ajankuluksi kuin lohdukkeeksi. Kun olo on nuhruinen, uusi paita ilahduttaa, mutta vain hetken. Kärjistäen: ensin olemme täyttäneet sisäistä tyhjyyttämme hamstraamalla tavaraa, sitten seuraavaksi täytämme samaa tyhjyyttä yrittämällä päästä eroon noista tavaroista. Sen sijaan, että jatkuvasti kuulostelee, tuottaako tämä tai tuo tavara itselle iloa, kannattaisi miettiä kulutustottumuksiaan.

Ja tarvitseeko tavaran tuottaa aina niin suunnatonta iloa? Eikö se nyt riitä, että se toimii ja sille on käyttöä? Ajattelkaapa nyt vaikka muovista pakastusrasiaa. Ei tunnu hyrinää eikä iloa, vaikka kuinka kuulostelee. Silti niitä aina tarvitsee.

Kodin raivaus varmasti kannattaa, mutta kun sen kerran järjestänyt siistiksi ja iloa tuottavaksi, tosimarittaja on se, joka miettii kaksi kertaa, ennen kuin päästää uuden esineen kotinsa kynnyksen yli.

Tosimarittaja on se, joka miettii kaksi kertaa, ennen kuin päästää uuden esineen kotinsa kynnyksen yli.

Mutta arvaattekos, kuka oli marittajien esi-isä? (Tästäkin oivalluksesta kiitos kuuluu eräälle KonMari Suomi -ryhmän jäsenelle.)

No, tietenkin CMX:n A.W. Yrjänä! Kondon kirja julkaistiin vuonna 2015, mutta Yrjänä lauloi jo vuonna 1994 yhtyeen Ruoste-kappaleessa:

”Minä kerään kaiken pihalle esiin ja poltan / niin kirjat ja paperit / ehkä myös / huonekalut ja muistot / kaikki valheet jotka tulevat elämän tielle / kaikki hyvä mikä estää näkemästä”.

 

Tia on omasta mielestään täydellinen äiti, vaimo ja ystävä, mutta oikeasti hän on takakireä kielikello, Jenni Kokander kirjoittaa.

Raija on työpaikkansa kyylä. Hän käy kantelemassa pomolle, kun Timo käy tupakalla kello 14.17, vaikka on nimenomaan sovittu, että erillisiä tupakkataukoja ei pidetä, vaan pössyttelyt hoidetaan lounaan tai kahvitauon yhteydessä.

Raija antaa palautetta esimiehelleen firman siivoojasta, huoltoyhtiöstä ja aulavahdista. Palaute on lähinnä ammattitaidottomuuden ihmettelyä.

Raija poistuu pikkujouluista ennen pukin saapumista, koska loukkaantuu pomolleen, joka pyytää Raijaa lopettamaan työkavereittensa moraalittoman juhlakäytöksen listaamisen ja ottamaan sen esille mieluummin maanantain aamupalaverissa. Viimeinen pisara Raijalle on, kun pomo ehdottaa tätä nauttimaan ja keskittymään joulun kunniaksi omaan hyvinvointiin.

Tia on omasta mielestään täydellinen äiti, vaimo ja ystävä, mutta oikeasti hän on takakireä kielikello.

Tia soittaa ystävälleen Riinalle aina tiistaisin. Hän kertoo, kuinka näki Cittarissa Tolosen Riston, joka oli humalaisen oloinen ja maksoi sossun lapulla. Tia raportoi Riston alennustilasta luonnollisesti myös Riston entiselle vaimolle.

Tia muistaa aina mainita myös siitä, kuinka hän kerran kassajonossa huomasi, miten hänen lapsensa päiväkotitäti otti pesuaineen kylkiäisiksi tarkoitetun Iittalan tuikkulyhdyn, vaikka se olisi kuulunut kahden tuotteen ostajalle ja hänellä oli vain yksi huuhteluaine.

Seuraavaksi muistellaan, kuinka samainen epäpätevä päiväkotitäti kehtasi väittää, että heidän Adele-Mimosansa olisi enemmän sylin kuin koko perheelle kaavaillun paleodieetin tarpeessa.

Puhelun päätteeksi Tia haukkuu aina miehensä.

Niklas ei koskaan tule saamaan hymypoikapatsasta, koska hän on vasikka. Hän käy juoruamassa keittäjälle, jos joku pistää ruokaa ”sika-astiaan”. Välitunnilla Niklas käy ratsaamassa koulun takana, etteivät yläasteen tytöt tee siellä salaa My Day -videoita Youtubeen. Niklas on kärppänä paikalla, kun koulun hallitus kokoontuu, onhan hän puheenjohtaja. Esityslistalla ovat viikosta toiseen erityisluokan poikien liian äänekäs läsnäolo ja tyttöjen vessan hiuslakkapilvi.

Opettajat kutsuvat Niklaksen opettajanhuoneeseen ja ehdottavat, että tarkkanäköinen poika kertoisi, jos havaitsee koulussa kiusaamista. Koulukiusaamiseen Niklaksella ei ole kuitenkaan selkärankaa puuttua, koska kantelupukkien tapaan hän keskittyy epäolennaisuuksiin. Kantelun pointtina on vain halu pönkittää omaa erinomaisuutta vasikoimalla muista.

Raija, Tia, Niklas ja muut kantelupukit keskittyvät kyttäämään muiden virheitä ja raportoimaan niistä kaikille muille, paitsi kohteille itselleen.

Kaikki Me Naisten kolumnit löydät täältä.

Turhasta tavarasta luopuminen on vapauttavaa, mutta kulutuskäyttäytymistä pitäisi järkeistää jollakin ihan muulla tavalla.

Yhden roska on toisen aarre! Tällainen kaunis ajatus on monella kierrättäjällä mielessä. Valitettavasti se ei enää pidä paikkaansa.

Tavarat ovat yhä kertakäyttöisempiä, lähes roskaa jo syntymähetkellään. Sukkahousut kestävät yhden illan, koska sellainen on markkinoiden logiikka, ja Kiinasta saa tilattua melkein mitä vain eurolla tai parilla, kunhan ummistaa silmänsä hetkeksi laadulta, tekijänoikeuksilta, työoloilta, haitallisilta kemikaaleilta ja ympäristöltä.

Toki on myös aarteita, joista saa käytettynäkin hyvän hinnan – hittimerkkien lastenvaatteita, aikaa ja muotivirtauksia kestäviä huonekaluja, design-astioita, merkkikenkiä – mutta eivät ne ole roskaa myyjällekään. 

Konmari ei riitä

Japanilaisen järjestelyguru Marie Kondon Konmari-siivouskirjasta tuli jättihitti muutama vuosi sitten. Kirjassa kehotettiin heittämään pois kaikki, mikä ei tuota iloa – ja ihmisethän heittivät.

Siivosin itsekin konmaripäissäni silloisen huushollini. Tuloksena oli kassikaupalla roskaa, mutta myös paljon hyvää tavaraa, jonka suunnittelin myyväni pois halvalla opiskelijajärjestön kirpputorilla. 

Kauppa vain ei käynyt. Potentiaaliset ostajat olivat parikymppisiä, hyvin pienituloisia ja vasta muutama vuosi sitten omilleen muuttaneita, mutta heilläkin oli kaikilla niin paljon tavaraa, etteivät he halunneet mitään lisää edes ilmaiseksi. Sain myytyä ja annettua pois muutaman tavaran, ja loput kiikutin yliopistolla sijainneeseen kierrätyshuoneeseen, josta sai ottaa ilmaiseksi tavaraa. 

Poistuin keirrätyshuoneesta helpottuneena, mutta samalla itseäni inhoten. Olin päässyt eroon tavarasta, mutta tavara oli edelleen olemassa, ja luultavasti vain pieni osa siitä ilahdutti enää koskaan ketään.


Tavaroita lopuksi elämää

Konmari-ajattelu hillitsi ostohalujani jonkin aikaa, mutta nyt useampaa vuotta myöhemmin minulla on taas paljon enemmän tavaraa kuin oikeasti tarvitsen. Ja taas vain murto-osa tavaroista, jotka ovat minulle roskaa, on jollekulle aarteita.  

Tosiasioiden sisäistäminen vie valitettavan paljon aikaa, mutta alan pikkuhiljaa tajuta: jokaiseen tavaraan pitäisi sitoutua loppuiäksi. Tavaroiden heittäminen pois ei ratkaise niiden ylituotantoa ja laatuongelmia. Pitää ostaa vain parasta, tarpeellisinta ja ihaninta, ja sitäkin harvoin.

Ehkä osaan jättää seuraavan tavaran ostamatta.

Haastattelin hiljattain Kati Välimäkeä, joka kirjaa ylös ja kuvaa jokaisen tavaran, joka tulee hänen kotinsa kynnyksen yli. Hän on todennut, että paras tapa hillitä turhan tavaran kertymistä on se, ettei päästä kotiinsa turhaa tavaraa. Kati on oikeilla jäljillä.

Ostohalujen hillintään tarjotaan usein lääkkeeksi sitä, että ostoksia tehdessä pitäisi pohtia, tarvitseeko ostamiaan tavaroita todella. Se voi auttaa jonkin verran, mutta tarpeita on ihan liian helppo keksiä. Parempi kysymyslitania ennen kaupan kassan tai Facebook-kirppiksen kommenttikentän lähestymistä  olisi seuraava:

Haluanko sitoutua tähän tavaraan loppuiäkseni tai kunnes tavara on kulunut puhki?

Rakastanko ja tarvitsenko tätä niin paljon, että haluan muuttaa tämän myös seuraavaan ja sitä seuraavaan ja sitä seuraavaankin asuntooni?

Lupaanko olla antamatta tavaraa ilmaiseksi kiertoon ja myydä sen vain, jos joku todella haluaa sen ja maksaa siitä hyvän hinnan?

Tällaisen seulan läpäisisi aika harva tavara. 

Harmi vain, että hienolla kysymyspatteristolla ei saa kotia minimalisoitua yhtä kätevästi kuin vaikka Konmari-metodilla, eli heittämällä puolet omaisuudestaan kaatopaikalle. 

Tavarasta luopuminen on parhaimmillaan kivaa ja vapauttavaa. Se, että joutuu säilömään asunnossaan kaikkia niitä tavaroita, jotka on joskus heikomman harkinnan hetkenä ostanut, ei ole kivaa, mutta se on opettavaista. 

Ehkä osaan jättää seuraavan tavaran ostamatta.